"Force Pulling happiness from anywhere I can get it"
HUOM! En omista mitään giffejä/kuvia!
Kun tein tätä postausta taustalla soi (Mumford & Sons - The Cave)
Tere, tere. Siitä on taas melkein vuosi, (noin 11kk) kun olen
kirjoittanut tänne viimeksi. Tässä postauksessa puhun vähäsen
kaikenlaista. Varoituksen sana, että raskasta tekstiä tulee olemaan
joillekkin. Keskustelen mielenterveydestä, itsetuhoisuudesta, läheisten
menetyksestä ja muista.
Aloitin siis lähihöitaja koulun 14.
elokuuta 2017. Olen viihtynyt ja olen saanut ystäviä. Alkoi sattua
kaikenlaista. 1. Lokakuuta 2017 pääsin viimein muuttamaan omilleni. Läpi
viimevuoden kevään ja kesän kaksi ystävääni oli erittäin itsetuhoisia
ja pidin monesti huolen etteivät he tee mitään tai kuole joko omaan
oksennukseensa tai viillä itseään auki. Lähellä uuttavuotta heidän
ystävä kuoli jonka tunsin jonkun verran. Reilu kuukausi sitten kuoli
ystäväni. Molemmat lähtivät oman käden kautta. Sitten jouduin
työssäoppimis jaksolla osastolle, jossa valmistellaan asiakkaita
saattohoitoon. Kun sain tietooni tämän, en voinut kuin naurahtaa. Näitä
asioita ja muita käsittelen tässä postauksessa. Joten ei muuta kuin
aloitetaan.
Kun sain oman kodin, niin olo helpottui suuresti. Sain oman rauhallisen alueen jonne ei voi kukaan tulla, ellen minä sitä salli. Kyllä sen huomaa, kuinka paljon olen henkisesti kypsynyt kun on kaikki laskut maksettava itse. Mutta voin sanoa että se on sen arvoista, että on oma kolo johon mennä. Kotini on hyvässä paikkaa vielä. Hyvät lenkki reitit, passelit näkymät, kaupat lähellä, tarpeeksi lähellä koulua. Eipä siinä sen enempää.
Mutta voin sanoa, että viimeiset neljä vuotta(eritoten nyt 2017-2018) ovat olleet niin henkisesti raastavia. Olen vain halunnut kävellä talvella syvälle metsään, lyyhistyä maahan ja itkeä. (P.S En ole Kylo Ren fanityttö. Hänen ulkoinen estetiikka miellytää silmääni. Tykkään nääs mustan ja valkoisen suuresta kontrastista. Hänellä on myös osuvia reaktioita joihinkin näihin juttuihini. Star Warsista ehdoton lempparini on vanha kunnon Luke Skywalker.)
Raha tilanne on ollut sellaista, että on saanut kiristää hammasta ja hikoilla tuskan hikeä.
Saan monesta asioista paniikkikohtauksia tai ahdistusta tai niin sanottuja "flashback" reaktioita. Niitä on päähän koskeminen(hiukset siis ja niiden räpläys), takana seisominen etten näe toista, kurkun lähellä pidetyt kädet, tietyn ihmisen näkeminen, tietyt muistot, alkoholin ja lääkkeiden näkeminen. Olen rasittavassa tilassa ja minulta aiotaan testata onko minulla Post Traumaattista Stressi Häiriötä.(PTSD) En osaa sanoa onko minulla sitä ja vaikka olisi tai ei, niin pääasia, että saisin näitä oireita helvettiin.
Helmikuusta maaliskuun loppuun tuntui, että kannoin yksin yli 30 ihmisen elämää harteillani. Kun ystäväni tappoi itsensä niin sen lisäksi, kaksi ystävääni olivat äärimmäisen itsetuhoisia, pari luokkakaveriani, ystävieni ystäviä ja saattohoidossa olleet 12 asukasta. (Olin työssäoppimassa.) Luulin olevani heikko, kun minun mieleni heitti minut siihen tilaan etten tuntenut mitään. Uskoin olevani lasista tehty kun kroppani päätti suojella mieltäni. Näin jälkeenpäin olen vähän armollisempi itselleni.
Kun olen ollut vintiön ja 3 muun kanssa, olen saanut tuntea olevani onnellinen edes hetken. Tuntea olevani nuori joka ei ole elämän loppu.
Heille olen ollut erittäin halaava, koska olen yrittänyt parhaani osoittaa kiitollisuuttani.
Vintiöllä on hyvä kumppani ollut jo 3 kuukautta. He sopivat toisilleen.
Olen ollut niin onnellinen hänen puolestaan <3
Olen ollut viime aikoina tunteellisempi huomattavasti ja tänään menetin hermoni, koska yksi ystäväni oli taas kuoleman kielissä ja luulin, että en ehdi apuun samalla kun soitan 112. Huusin hänelle. En muista kaikkea, mutta sen muistan, että sanoin "Miltä sinusta tuntuisi jos minä lähettäisin tuollaisia viestejä?!! Luulin menettäväni yhden tärkeimmän ystäväni! Luulin, etten ehdi ja löydän sinut kuolleena!!" yms.yms.
Pakko myöntää, että käytökseni oli syvän raivon ja tämän sekoitus.
Tunsin oksentavani ja pyörtyväni kun kiiruhdin ylinopeutta autolla
ystäväni luo. Luulin menettäväni tajuntani kun juoksin hänen ovelle,
rämpytin vimmatusti ovikelloa ja kun hän viimein avasi oven, niin
lyyhistyin polvilleni oven luokse helpotuksesta ja hoin hätäkeskuksen
naiselle, että ystäväni avasi oven.
Sen lisäksi olin tälläinen sisältä.
Tilanne on nyt rauhallisempi, mutta olen kokoajan varuillani. En voi täysin olla levollinen. Tuntuu, että jos olen hetkenkään levollinen, niin joku kuolee.
Tämä ystäväni käytös johtui jälleen siitä, että hän joi liikaa. Olen aina vihannut alkoholia, mutta nyt vihaan sitä koko olemuksellani. Se on täyttä paskaa. Se ei ole mitään hyvää saanut aikaan ja haluaisin polttaa ja hajoittaa kaikki alkoholi pullot maailmasta.
Jo tämän päivän aikana kun olen nähnyt alkoholi pulloja yms. Olen katsonut niitä viha silmissäni. Olen varmaan ollut viattomille rassukoille uhkaava. (Jotka ovat vain halunneet viettää helatorstaita)
Olen yrittänyt uskotella itselleni 3 vuotiaasta asti, että pärjään yksin ja minun on pakko pärjätä ja sama ajattelu on ollut vieläkin. Mutta alan huomata, että olen näköjään liian heikko moiseen. Olen joutunut käymään terapiassa, minulla on lääkitys, terapeuttini ja lääkärini epäilevät että minulla on PTSD ja minulle on luokiteltu vakava masennus. Tunnen oloni niin heikoksi.
Tänään kun tilanne oli rauhoittunut ystäväni kanssa, niin siivosimme hänen huushollia. Hänen toinen ystävänsä tuli seuraamme ja he rupesivat kokoamaan grilliä ja minä sain siivota koko huushollin. Oli kyllä hiukan ärsyttävää, kun olisimme yhdessä voineet pyykätä, tiskata, siivota roskat ja vaatteet yms. ja sitten koota grilli. Mutta ei! En kuitenkaan viittinyt/jaksanut ilmaista tätä heille. He eivät saaneet grilliä syttymään 2 tunnin aikana, joten minä yritin. Onnistuinko?...
Olen joutunut niin alas, että jos oikein kunnolla ahdistaa tai itse
inho nousee huippuunsa, niin olen polttanut itseäni tulitikuilla käteeni
sellaiseen paikkaan ettei sitä huomioitaisi.
Minua oksettaa myöntää, että se on tuottanut minulle helpotusta ja
tyyntä oloa ja selkeyttä ajatuksiin sekä tunteisiin. Puistattaa
ajatuskin.
Toisin sanoen olen henkisesti tälläisessä kunnossa.
Olen yrittänyt olla niin pirteä ja iloinen kaikille, etteivät he kysyisi mitään eivätkä huomaisi kuinka uupunut olen. En halua huolestuttaa ketään. Minä pärjään. Olen aina pärjännyt. (P.S Peterin hymy on vitun kaunis. Sekä kiltti. En tiedä kauniimpaa tai kiltimpää hymyä. Ellei äitini hymyä lasketa.<3)
En tiedä mikä siinä on, mutta olen noin 3-4 viikon ajan ollut erittäin läheisyyden kaipuinen. Olen halaillut läheisiäni hurjasti enemmän ja olen nauttinut siitä normaalia enemmän. En tiedä onko se mieli tapa rauhoittua vai mikä, mutta se on ollut oikeastaan mukava lisä elämääni.
Alan olla siinä tilassa, että olen kokoajan" Voi vittu... Mitä nyt?)
Onneksi osa on kuitenkin ollut harmittomia tilanteita ja olen saanut ihmetellä ensin, mutta sitten rauhoittua ja jatkaa tekemisiäni.
Mutta pakko myöntää, olen niin vainoharhainen, että tuntuu, että olen tälläinen 24/7.
Tälläinen pieni kevennys tähän loppuun.
Rakastan kissoja, yötä, valoja yöllä ja kynttilöitä. Tämä on kaiken lisäksi upea teos! En tiedä kenen tekemä, mutta mahtava on!
Lempi vuoden aikani on talvi ja haluaisin joskus kulkea tuollaisessa paikassa. Tämäkään ei ole minun tekemä.
Ja nyt teille kauniita taidoteoksia Peter Capaldista, kun hän hymyilee.<3 (En ole tehnyt näitä!)
Kiitos ja kumarrus teille kaikille, jotka jaksoitte katsoa tämän loppuun. Olen pahoillani, jos tämä oli liian masentavaa luettavaa. Halusin kuitenkin puhua ja käsitellä nämä asiat. Näin lopuksi sanon, että jos teillä on itsetuhoisia tuntemuksia, niin oikeasti hakekaa apua. Mistä vain sitä saatte. Koska kun joku kuolee sillä lailla, niin kohta kuolee 3 perässä. Sen aiheuttama tuska ja epätoivo leviää ja myrkyttää, niin perheen, ystävät kuin sukulaisetkin. Tai jopa tuntemattoman, joka näkee jatkuvaa itsemurhaa eikä kestä sitä ja päättää itsekkin lähteä. Tämä täytyy saada loppumaan. Samaten itsensä satuttaminen oliko se sitten polttaminen tai viiltäminen. Itse teen sitä, enkä ole ylpeä asiasta. Häpeän heikkouttani ja inhoan itseäni. Se on vain turha oravan pyörä, joka ei ratkaise mitään. Toivon, että tämä postaus on ollut avulias niille, jotka ovat kokeneet itse näitä asioita tai ovat vain nähneet tai kuulleet näitä. Haluan vain sanoa, että hakekaa apua, älkääkä luovuttako. Tässä maailmassa on aina joku joka ei kestäisi sitä, että juuri sinä kuolisit. Sitä paitsi, ei ole ikinä liian myöhäistä. Aina on jotain jota elämällään voi ja haluaa tehdä. Eikä se aina täydy tarkoittaa kuolemaa. Miksi täytyy nopeuttaa kuolemaa? Se on meidän kaikkien päätepysäkki muutenkin. Miksei repisi kaiken minkä pystyy elämästä, kerta kun meillä on vain se yksi elämä. Toivotan teille kaikille, ihan jokaiselle, jaksamista. Olette aina jollekulle rakas, ehkä jopa rakkain. Sitä ei saa unohtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti