Terve kaikille.
Ne jotka ovat seurailleet blogiani jo vähän pidempään varmaan huomasivat, että olen vähän muokkaillut ja poistellut postauksistani rutosti hymiöitä ja sellaista yli energisyyden merkkejä. Sille on omat syynsä. Yksi niistä on se, että minua hävetti, ahdisti ja häiritsi nähdä liikaa: "!!! XDDDDD" tuota meininkiä. Toinen syy taas on sellainen jota en voi täällä kertoa. Se on kuitenkin pistänyt minut miettimään paljon asioita. Jopa erittäin vanhojakin. Eli olen muistellut asioita jopa niin taakse kuin siihen aikaan kun olin 3 - vuotias. Minä aina teen sellaista itsetutkiskelua, mutta nyt kyllä elämän tilanne pisti oikein kunnolla miettimään asioita. Olen saanut siis inspiraation kertoa joitakin kommelluksia ja tapahtumia mitä olen kokenut. Kerron asioita alkaen siitä kun olin 3 vuoden vanha ja jatkuen sitten nykyisyyteen. Jos tämä tuntuu menevän liian pitkäksi, niin saatan tehdä toisenkin postauksen tähän aiheeseen. Saa nähdä. Koitan kertoa sellaisia, jotka eivät ole kovin lyhyitä ja/tai liian jokapäiväisiä asioita. ( Ja kuten aina tuttuun tapaan. En Omista Yhtään Näistä Giffeistä!)
1. Jos aloitetaan ihan ensimmäisistä muistoistani. Olin noin 3 vuoden vanha ja olimme jonkinlaisessa ulkona olevassa vesipuistossa. On todella lämmintä ja olen juoksemassa puisia portaita ylös, koska haluan laskea yhtä vesiliukumäkeä alas. Äitini huutaa minua tulemaan takaisin, mutten tottele ja jatkan vain kipuamista. Päästyäni vesiliukumäen eteen ja katsoessani kun se kaartuu kauas, kauas alas, alan tuntea heikkoa oloa ja niin kuin lämpiäisin kokonaan sisältä ja sydän jyskyttää. En uskalla. En pysty. Seison vielä hetken, mutta päätän palata äidin luokse.
2. Muistan olleeni siinä 3 ikäinen kun isälläni oli sellainen nais ystävä joka vihasi minua. Mitä hänestä ulkoisesti muistan niin hän muistutti Famke Janssenia. Tässä tulee aika monta tapahtumaa kerralla. Isä asui kaksi kerroksisessa, punaisessa omakoti talossa. Minä ja veljeni oltiin isän luona joka toinen viikonloppu ja vietimme suuren osan ajasta yläkerrassa ja isä alakerrassa. Jotta tämä olisi helpompaa selittää, niin vaihdan tämän nais ystävän nimen Niinaksi. Niina oli kateellinen isästä. Hän ei tykännyt kun minä ja veljeni oltiin isämme luona, koska olimme äitimme lapsia. Toinen syy on se, ettei isä hallunnut Niinan poikaa hänen kotiin. Joten Niina oli hyvin katkera monista asioista, joten hän osoitti mieltään minulle, koska veljeni tiesi milloin olla kuin ei oliskaan. Hän oli aina mestari siinä. Mutta minä en suostunut alistumaan Niinalle. Aina kun tein jotain josta hän ei pitänyt, niin hän yritti käydä käsiksi. Pääsin kuitenkin aina pakoon ja piiloon häneltä. Yhdellä kerralla hän vei minut yläkerran vessaan ja yritti opettaa minulle niistämistä. Isä ja veljeni olivat yläkerran oleskelu huoneessa. En muista mitä tein väärin, mutta ilmiselvästi Niina ei tykännyt tyylistäni. Hän vihaisesti ja ärtyneesti sanoi: "Ethän sä osaa edes niistää!" ja nosti minua hiuksista niin, että jalkani nousivat ilmaan ja astui ulos vessasta. Hän nostaa minua vähän lisää ja pitää minua isän suuntaan joka istuu sohvalla vahtien veljeäni. Heti kun olimme tulleet vessasta isä katsoi meidän suuntaan. Niina sanoi:"Tää likka ei edes osaa niistää". Sen jälkeen oli syvä hiljaisuus. Pelkäsin, että isänikin olisi pettynyt minuun kun näin hänen katsovan kiehuvasti meidän suuntaan. Mutta tajusin että isä ei katsonutkaan minua, vaan minua pitelevää Niinaa. Mietin, että miksi isä oli Niinalle vihainen. Olin tottunut siihen ajatukseen ettei isä tykännyt, piitannut, eikä sietänyt minua, joten oli outoa nähdä ettei hän tällä kertaa näyttänyt pettyneeltä minuun. Sen pienen hetken jälkeen aloin repiä Niinan sormia ja tiputtauduin ja tallasin hänen varpaitansa niin lujaa kuin pystyin ja lähdin karkuun. En muista että lähtikö hän perääni silloin.
Yhdellä kerralla kun hän taas yritti tukistaa minua, niin juoksin yläkertaan isäni huoneeseen. Siellä oli vain yksi ikkuna, jonka alla oli tikkaat, joten juoksin ikkunalle ja kiipesin tikkaat alas. Isä ei ollut kotona silloin. Päästyäni alas, kuulin että Niina oli tulossa ulos, joten kiipesin takaisin tikkaat ylös, suljin ikkunan ja juoksin yläkerrassa olleeseen vessaan. Siellä vessassa oli sellainen niin sanottu neliskanttinen kolo seinässä johon pystyi esim. asettamaan vessapaperi pusseja tai sellaista. Piilouduin koloon ja vedin suojaverhon kolon eteen ja odotin. Niina ei löytänyt minua. Jonkun ajan kuluttua kuulin isän palaavan kaupasta. Niiina ja isä huusivat jostain alhaalla ja kuulin pian isän hätäiset askeleet yläkertaan. Isä kutsui minua hätäisen kuuloisena. Säälin isääni joten huikkasin olevani vessassa. Isä astui heti vessaan ja minä siirsin varovaisesti suojaverhon sivuun ja katsoin vähän jännittyneenä isääni, odottaen että hän alkaisi huutamaan minulle. Isä vain huokaisi helpottuneesti ja näytti surulliselta. "Älä enää ikinä tee noin." Nyökkäsin ja lupasin isälle. "Tulehan sieltä." Isä sanoi rauhallisesti, joten kömmin kolosta pois ja astuin isän kanssa vessasta ulos.
Kun olin jo neljän vanha ja olin veljeni kanssa taas yläkerrassa värittämässä veljeni kanssa värityskirjojamme. Niina ja isä olivat ostaneet meille molemille samanlaiset Disneyn värityskirjat. Olin värittämässä Simbaa ja Mufasaa, kun Niina saapui yläkertaan. Muistan nähdessäni hänet etten hallunnut ilmehtiä hänelle mitenkään. En halunnut osoittaa hänelle mitään huomiota. Minua häiritsi se eniten, että hän hymyili meille kiltisti. Ajattelin, että mikä hänelle oli tullut. Hän väritti ensin veljeni kanssa jotain. Olin helpottunut ettei hän ollut tullut luokseni, mutta vahdin koko ajan, ettei hän tekisi veljelleni mitään, sillä hänen käytöksensä oli niin epäilyttävää. Muttei hän tehnyt mitään. Hän vain jutteli veljelleni ja väritti. Hetken päästä hän nousee ja kävelee viereeni lattialle. Koitin olla huomioimatta ja puhumatta ja koitin olla näyttämättä hänelle, että hänen läsnäolonsa häiritsi ja ahdisti minua. Hän väritti kanssani Simbaa ja Mufasaa ja koitti jutella minulle. Vastasin hänelle vain sanoen: "mm...", mutta koitin pysyä mahdollisimman pitkään hiljaa. Aikaa kului, kunnes iskä asteli yläkertaan. Hän jäi seisomaan yläkerran oleskeluhuoneen ovenrakoon seisomaan nojaten kädellään ovenraon karmiin. Hän heti ensimmäisenä tuijotti hyvin valppaana, vihaisena ja tuimana Niinaa. Kuin koittaisi vahtia häntä ja samalla sanoa hänelle, että annakkin lasteni olla. Niina vain hymyili kiltisti ja tyynesti isäni tuijotukseen ja hiljaisuudelle. Tuijotin heitä kahta miettien, että mitä oikein oli meneillään. Miksi Niinalla oli syytä hymyillä ja miksi isä oli niin vakavasti vihainen. Sen päivän jälkeen en ole enää koskaan nähnyt Niinaa. Äitini on joskus kaupungilla nähnyt hänet. Mitenköhän reagoisin jos tapaisin taas Niinan? Pelkäisinkö? Tärisisinkö? Hyperventiloisinko? Vai enkö tuntisi mitään? Ken tietää.
Se aika oli pähkinän kuoressa tälläistä.
3.Nyt kerron sekalaisia juttuja siitä ajasta kun olin päiväkodissa. Siellä oli yksi nainen joka ei myöskään sietänyt minua. Hänessä ja Niinassa oli samaa. Molemmat olivat pitkiä, hoikkia ja musta tukkaisia. Niinalla oli vain lyhyt polkka tukka, kun taas tällä päiväkoti valvojalla oli pitkä poninhäntä. Kutsukaamme häntä vaikka Johannaksi. Johanna helposti suuttui minulle ja aukoi päätään ja kun sanoin vastaan niin hän vasta "riemastui" lisää. Yhtenä talvena kun olimme pihalla ja muut leikkivät keskenään niin olin yhden pajan takana istumassa yksin. Päiväkodissa ollut ruoka oli monesti minulle pahaa, joten en melkein ikinä syönyt siellä. Tuo oli yksi niistä päivistä. Olin nälissäni ja janoinen. Katsoin vieressäni olevaa lunta. Sehän on vain taivaasta tullutta vettä, mutta eri muodossa. Joten sitähän voisi syödä, ajattelin. Tuijotin lunta ja vesi alkoi keräytyä kielelleni, joten jouduin nielaisemaan. Otin hanskani pois ja otin ensin pienen määrän lunta. Se oli ihanan kylmää ja se suli nopeasti suussani vedeksi. Se tuntui ihanalle ja mastuikin hyvälle. Otin koko ajan vähän enemmän ja enemmän. Yhtäkkiä yksi tyttö tuli pajan taakse ja näki touhuni. "Syök sä lunta?! Hyi!". Ennen kuin ehdin sanoa mitään, tämä tyttö juoksi jo hakemaan jotakuta valvojaa. Halusin piiloutua, paeta, esittää etten ollut tehnyt mitään. Mutten liikkunut paikastani mihinkään. En halunnut että jos menisin pois pajan takaa niin kaikkialla muaalla oli ihmisiä ja joku valvoja pistäisi niin suuren mölyn asiasta, ettei kellekkään jäisi epäselväksi kuka oli syönyt lunta. En halunnut olla pilkan kohteena. Toinen oli se, että tajusin ettei pakeminen hyödyttäisi. Joten odotin, että kuka sieltä tulisi. No jos mitenkään voisi arvata, niin tottakai sieltä tuli Johanna. " Jahas! Kun ruoka ei kelpaa niin sitten sä täällä syöt lunta!". En sanonut mitään. Tuijotin häntä vain ja odotin. Hän veti minut ylös ja vei minut sisälle. Hän veti minut keittiöön ja tyrkkäsi käsiini lautasen. " Käy hakemassa lunta pihalta tähän ja tuo se tänne sisälle!". Tein työtä käskettyä. Menin hakemaan lunta juuri siitä kohtaa mistä sitä olin syönytkin, koska näkisin mitä siinä olisi ja arvasin että hän kuitenkin olisi halunnut hakevan juuri sieltä. Palasin sisälle. Jossain vaiheessa päivää kaikki kutsuttiin yhteen huoneeseen. Istuin seinän viereiseen etupöytään, jotta olisin mahdollisimman kaukana muista. Johanna tuli huoneeseen. "Yksi teistä on tänään käynyt syömässä pihalta lunta!". Hän piti saarnan ja vaikkei hän sanonut nimellä, niin kellään ei jäänyt epäselväksi, että kuka se oli. Johanna käveli eteeni lautanen kädessään, jossa oli se sulanut lumi ja piteli sitä naamani edessä. Siellä oli pari pientä mustaa pistettä ja pari hiuksen ohutta oksaa. En reagoinut mitenkään siihen ja huomasin, että Johanna ei tykännyt siitä. Hän kiersi näyttämässä lautasen jokaiselle ja piti samalla saarnaa. Minä vain tuijotin eteeni ja ajattelin :" Tiedetään, tiedetään.". Enkö ollutkin hirveä kersa?
Siinä Johanna yrittää kovaa ja minä olen erittäin vastaanottava ja energinen.
Lisää samaan aikajaksoon liittyviä juttuja. Muita talvi meininkejä muistan, kun muilla mukuloilla siellä oli tapan kiivetä yhteen metallista tehtyyn kiipeily torniin ja laittaa kielensä siihen ja katsoa, että kuinka käy. Yhdellä kerralla kiipesin siihen ennen ketään muuta ja vain katselin maisemia. Hetken päästä kaksi poikaa ja kaksi tyttöä ryntäsivät tornin luo ja he kiipesivät samalle tasolle missä olin. Katsoin heidän kikatusta, kilpailua ja touhua hiljaa, kunnes yksi pojista sanoi laittavansa kielensä tornin kaiteeseen. Sanoin heti että älä tee sitä, mutta eipä auttanut. Poju nuolaisi pystysuuntaista metalli kaidetta ja näytti ettei hänen kielensä jää kiinni. Mutta se jäi kuitenkin kielen päästä kiinni. Raasuhan meni paniikkiin ja muut jotakin koittivat neuvoa hänelle, en saanut selvää siitä mölyn sekamelskasta. En tiennyt, että toimisiko temppuni, mutta uskoin sen toimivan. Otin vasemman käteni keskisormella ja etusormella pojan kielestä kiinni siten, että pidin hänen kieltä sormien välissä, mutta sormenpäät olivat siinä kohtaan missä hänen kielensä oli kiinni. Käskin pojan lopettaa rimpuilemisen, jottei repisi kieltään. Yritin sormillani lämmittää metallia, jotta hänen kielensä vapautuisi. Kesti pienen hetken kunnes hänen kielensä irtosi varovaisesti. Päästin hänen kielestä irti ja pojan ystävät heti auttoivat hänet alas kiipeilytornista ja juoksivat hänen kanssa sisälle. Jäin katsomaan heitä, kunnes he katosivat sisälle. Oleskelin koko loppu pihallaolo ajan tornissa ja katselin ympärilleni ja mietiskelin.
4. Nämä kertomukset ovat siltä ajalta kun olin 6-7 vuotias. Veljeni joutui sellaiseen hoitolaan noihin aikoihin. Muistan vain ensimmäisen päivän kun hän sinne meni ja viimeisen päivän kun hänet vapautettiin. Ensimmäinen päivä ei ollut kummoinen. Mutta viimeinen päivä jätti minuun ilmiselvän jäljen, enhän muuten muistaisi sitä. Odotan hoitolan parkkipaikalla harmaan automme vieressä ja odotan veljeäni ja äitiäni. He astuvat hoitolasta ulos ja kävelevät luokseni. Äiti katsoo veljeäni koko ajan ja pitää kättään hellästi veljeni selällä. Heti kun näin veljeni, niin ajattelin : "Mitä hyötyä tuosta paikasta oli?". Tajusin sen verran, että hoitolan piti olla veljelleni avuksi, mutta sieltä ulos tullut veljeni ei ollut yhtään muuttunut. Hänen katseensa oli yhä tyhjä, kolkko ja yksinäinen. Siitä paikasta ei ollut yhtään apua.
Kun olin jo ekalla luokalla, niin äitimme halusi että minä ja veljeni oltaisiin iltapäiväkerhossa viettämässä aikaa, eikä kotona jossa kukaan ei ole vahtimassa kun hän on töissä. Minulle heti tuli tunne, että se on huono idea ja toiseksi tiesin ja tunsin etten tarvinnut holhoamista. Äiti kuitenkin laittoi meidät sinne. Iltapäiväkerho sijaitsi ihan ala-asteeni vieressä. ( Se on aikoja sitten purettu ja siinä on rakennettu iso rakennus tilalle.) Istuin kerhon pitkällä käytävällä ja luin Teinininjakilpikonna - lehteäni. XD Siellä oli myös kaksi minun luokalla ollutta tyttöä. He sähelsivät jotakin ympärillä ja käsitykseni mukaan yrittivät härnätä minua. Katsoin vain heitä kummastellen. Veljeni oli salin päädyssä olevassa huoneessa muiden poikien kanssa. En nähnyt mitä siellä tapahtui. Sen kerhon valvoja, jonka piti vahtia meitä, istui vain siellä ruokahuoneessa itsekseen ja antoi meidän tunaroida miten vain. Jossain vaiheessa oli ruoka-aika. Meille annettiin vain yksi näkkileipä ja lasi maitoa. Aluksi ruokailu meni hyvin, mutta huomasin että pojat eivät syöneet vaan nojasivat takanani olevaan tuolittomaan pöytään ja katsoivat valvojaan päin. Arvasin että nyt on tulossa jonkinsortin saarna. Valvoja rupesi torumaan veljeäni, että hän oli muka kiusannut jotain poikaa. "Hänellä on Diabetes/Astma!" sanoi valvoja. En muista kumpi noista se oli, mutta muistan sen että ajattelin, entä sitten? Sen pojan Diabetes/Astma ei liittynyt mitenkään siihen kiusaamiseen jota veljeni mukamas teki. Pojat olivat kinastelleet jostain dinosaurus leluista. Veljeni oli leikkinyt niillä ensin ja tämä D/A poika yritti ottaa niitä häneltä. Joten riita syntyi. Eihän tuohon mikään sellainen vaiva/sairaus liity. Kuitenkin, valvoja sanoi veljelleni että hän saa lähteä täältä. Veljeni totteli ja rupesi lähtemään. Ajattelin että mitä helevattua touhua tämä on ja lähdin veljeni perään. Veljeni oli laittmassa jo ulkovaatteita eteisessä, kun saavuin hänen luo. Rupesin itsekkin keräämään kamppeitani. Yhtäkkiä valvoja huusi minulle:" En minä sinua käskenyt lähtemään, Maria." Katsoin ruokalaan päin. Valvoja istui vieläkin pöydässään ja muut mukulat olivat änkeneet ovi aukkoon minua tuijottamaan. " Kyllä mä saan lähteä veljeni perään, jos mä haluan." Vaikka syntyikin täysi hiljaisuus, niin jokikisen henkilön kasvot ruokalahuoneessa venähtivät. Heidän silmänsä olivat suurina ja leuat lattiassa. Katsoin heihin vielä hetken ja sitten laitoin kengät jalkaan ja lähdin hölkäten veljeni perään. Sain hänet pian kiinni. Kun kävelimme ala-asteemme ohi sanoin hänelle:" Eihän palata tonne enää ikinä?", johon hän vastasi: "EI.". Sanoin lopuksi ei todellakaan ja kävelimme yhdessä kotiin. Kotona pelasimme veljeni kanssa pleikkari kakkosella jotain, en muista mitä. Kun äiti tuli töistä, niin hän ryntäsi halaamaan meitä ja pyysi anteeksi että pisti meidät sinne. Äiti oli kuulemma töistä päästyään käynyt kerholla hakemassa meitä. Valvoja oli sanonut äidilleni vain, että hän oli passittanut veljeni kotiin ja että minä olin mennyt perässä. En ole koskaan kuullut surkeammasta valvojasta. Yksi: Sä et voi noin vain päästää ja passittaa ulos toisen lapsia! Sä olet valvoja! Sä VALVOT niitä lapsia. Vaikea valvoa jos et tiedä missä ne on. Toinen: Et kerro niiden lasten vanhemmille mitään. Vasta sitten kun niitä tullaan hakemaan ja kun asiasta kysytään. Siihenhän on voinut mennä ties kuinka monta tuntia kunnes niitä tullaan hakemaan! Mut joo, kuitenkin. Eipä ainakaan jouduttu sinne uudestaan.
Katsoin 7- vuotiaana ensimmäisen Robocopin äitini kanssa. Minua huvittaa se että äiti ei laittanut kättään silmieni eteen kun alkupuolella Murphy ammutaan osiin, mutta sitten äiti laittaa käden eteen kun puolessa välissä tämä yksi pahis jättää yhden tyypin luo kranaatin. Tyyppiä on ammuttu jalkoihin joten hänen on vaikea liikkua ja juuri kun hän koskee kranaattiin, niin se kaatuu ja näytetään ulkoa kun se talo räjähtää. Ennen räjähdystä äiti lättää kätensä silmilleni ja minä vain huudahdan : "Hei! Miksi sä noin teit?!", "Noin nyt voit jatkaa.". Katson äitiäni hetken ärtyneesti ja kummastellen, mutta pian taas tuijotan elokuvaa innoissani. En tiedä miksi se väkivalta ei vaikuttanut minuun. Muistan etten pitänyt siitä, mutta en pystynyt keksimään niihin tilanteisiin silloin toisenlaista ratkaisua, joten jouduin hyväksymään sen. Loppua kohden minun kävi niin saa#ana#%i sääliksi sitä yhtä pahista joka joutui siihen happoon ja se yrittää pyytää apua rikostovereiltaan. Ja kun se vielä menee palasiksi kun se yksi rikostoveri vahingossa törmää siihen autollaan. Sitä en sietänyt ja en vieläkään pysty/halua katsoa niitä kohtia. Aina kun katson sen elokuvan niin vältän niitä kohtia kuin ruttoa. Että sellaista.
Epäluuloinen valvoja
Äiti kultani<3<3 aivoitukset ovat joskus hyvin epäselviä minulle.
Nämä on viimeisiä kertomuksia kun olin 7 - vuotias. Olimme veljeni kanssa olohuoneessa. Huomasin yhtäkkiä että äiti tulee terassimme kautta sisälle, jota hän ei ikinä tee, joten heti mietin että mikä on meneillään. Äiti tulee ovesta sisään ja kantaa hämärää koppaa. "Mulle on teille pieni yllätys." Äiti seisoo edessämme vähän tutkaillen reaktiotamme kunnes laskee kopan lattialle. Katson koppaa ja huomaan heti jotain ihanaa. Se on kantokoppa, jonka sisällä on pienen pieni, mustavalkoinen, suloinen kissanpentu. Tuijotan sitä lumoutuneena samalla kun kuuntelen äidin kertovan mistä sai sen ja miksi. Äidin työkaveri oli menossa autolleen, kunnes kuuli yhtäkkiä miukunaa. Hän löysi autonsa alta laatikon, josta lähti se miukuna. Tämä työkaveri sattui olemaan allerginen kissoille joten äiti otti sen huostaan. Se kissa oli ainoa ystäväni. Se sai kuusipentua yhdessä vaiheessa. Ne olivat ylisuloisia. Yhtenä päivänä päästyäni koulusta näin kun Liisa(emo kissa, ystäväni) vapautti pentunsa vessasta, jossa pidimme niitä kun ne allergisivat äitiä. "Liisa!!" Huusin, jolloin Liisa seisahtui paikoillen ja odotti kiltisti kun tulin hänen luo ja laitoin sen hellästi takaisin vessaan. Lähdin etsimään pentuja ja löysin 4 pentua nopeasti. Kaksi viimeistä oliva huoneessani toisen sain nopeasti, mutta toinen koitti olla ovela. Se oli kirjahyllyni takana. Kun menin oikealle puolelle, se tuli vasemmalta puolelta. Tätä meni hetki kunnes sain idean. Kun olin hätyytellyt hänet vasemmalta puolelta ja hän meni taas piiloon, niin sipsutin oikealle puolelle siten ettei se pentu voinut nähdä minua, mutta kurkotin pääni siten että minä näin sen. Pentu kurkisti nurkan takaa varovaisesti ja lähestyi varoen. Juuri ennenkuin hän näkisi minut nappasin hänet ylhäältä päin ja pentu miukaisi söpösti. Silitin sitä varovasti ja hitaasti yrittäen sanoa että ei ole hätää, jonka jälkeen se rauhoittui. Menin viimeisen pennun kanssa vessaan viettämään niiden kanssa aikaa. Muistan kuinka pennut tulivat luokseni nukkumaan ja kuinka Liisa tuli viereeni lepäämään ja kerjäämään paijaamista. Tunsin olevani tyytyväisempi ja onnellisempi kuin ikinä. Se hetki jatkui kunnes veljeni tuli koulusta ja äiti töistä.
Jouduimme siirtämään kissat terassillemme, sillä ne vain allergisoivat äitiä entisestään. Päästyäni taas koulusta ja halutessani mennä olemaan taas kissoille seuraksi niin näin kun ne yrittivät kiivetä asettamaamme aitaa. Ryntäsin terassille ja otin pentuja varovasti aidalta ettei niiden tassut ja kynnet kärsisi. Aina kun sain kaksi alas, oli jo neljä kiipeämässä. Kun viimein sain kaikki alas, niin menin niiden luokse makaamaan. Liisa puski hellästi päätäni, kun paijasin sitä ja sen pentuja.
Yhtenä aikaisena aamuna kuulen Liisan miukuvan ja tökkivän kasvojani. Avaan silmäni ja kysyn että mikä on, mutta Liisa vain miukuu. Nousen istumaan ja kävelen Liisan kanssa ovelleni. Avattuani sen silmäni lentävät apposen auki. Muurahaisia. Muurahaisia eteisestämme, keittiöön ja siihen asti josa yhdistyy kaikki huoneet. Äitini ja veljeni seisovat leuat lattiassa. Veljeni kiroilee ja äitini vaan hokee että mistä ne tuli. Liisa seisoo vieläkin vieressäni ja hakkaa jokikisen muurahaisen joka lähestyy minua. En muista mitä teimme niille.
Kerran kun olimme käymässä isoäitimme luona ja olimme veljen kanssa menneet edeltä kotiin, kun äidin täytyi käydä hoitamassa pyykit. Niin menin ottamaan omenan. En kuitenkaan syönyt sitä sillä se oli mennyt huonoksi. Minua otti päähän. Kävelin roskikselle ja meinasin vain viskaista omenan roskiin heti sen avattuani, mutta seisahdin sillä sekunnilla kun sen avasin. Muurahaisia. Isoja, pieniä ja LENTÄVIÄ muurahaisia. En viitsinyt liikkua etten antaisi niille syyn lähteä liikkeelle. Huusin veljeni nimen, hän huusi: " Mitä?", "Tuu käymään täällä.". Hän murahtaa ja tömistelee paikalle. Heti kun hän huomaa muurahaiset hän alkaa kiroilla. Heti sen jälkeen kuulen kun äiti saapui eteiseen. Arvaan että nyt äidillä palaa hermot, mutta päätän silti kertoa. "Äiti...", "Niin?". Äidin ääni on väsynyt, en ole varma johtuiko se isoäidistä vai pyykkäämisestä. "Tuleppa tänne kattomaan.", äiti kävelee keittiön ovelle ja samalla kysyy:"No mitä nyt?". Heti sen jälkeen äiti tajuaa. Huomaan sen sillä äidin silmät suurenevat ja hän näyttää uhkaavalle. Arvaan että nyt ei ole hyvä juttu olla tässä, joten kävelen nopeasti veljeni luo ja työnnän hänet edelläni hänen huoneeseensa samaan aikaan kun äitini alkaa kiroilla ja huutaa kuin palosireeni. Laitan veljeni huoneen kiinni ja sanon veljelle että jatka vain pelaamista, joten hän tekee niin. Jään oven luo vahdiksi kuuntelemaan ja varmistamaan etten päästä äitiä huoneeseen.(Äiti ei ole koskaan satuttanut meitä. Ei koskaan. Mutta tuossa näkyy minun luottamus ongelmat. Ihminen joka ei ikinä satuttaisi minua tai veljeäni ja silti minä pelaan varman päälle. Hyvin ärsyttävää, vai mitä?) Kuulen kun äiti kiroilee ja talsii ympäri taloa. " Nyt kyllä mä soitan niille myrkyttäjille ja pyydän niiden.." En muista tarkalleen mitä hän sanoi, sillä kurkistin oven raosta ja näin kuinka vihainen hän oli. Inhosin sitä tunnetta, että äitini näytti mukamas silmissäni uhkaavalle, vaikka hän raivosi muurahaisille, ei meille. Silti en uskaltanut mennä hänen luo. Häpesin itseäni. P.S Annoimme Liisan pois kun olin yhdeksän. Äiti ei kestänyt sitä pentujen allergisointia.
Pidetään vähän vahtia...
5. Olin 8 - vuotias kun olin pihalla yksin yhtenä päivänä. Olin istumassa hiekkalaatikolla ja vain heittelin hiekkaa. Yhtäkkiä näin Pyörävajan luona jumalattoman rotan. Nousin heti seisomaan ja olin varuillani. Rotta kipitteli hiekkalaatikon viereen. Se hetken tuijotti minua, kunnes se yhtäkkiä lähti minua kohti. Peräännyin niin nopeasti kun pystyin ja samalla yritin keksiä miten saan sen lähtemään. Olin jo hiekkalaatikon reunalla, mutta en halunnut lähteä jos se rotta vaikka jäisi sinne ja joku pieni muksu ei tajuaisi. Yhtäkkiä rupesin haukkumaan kuin koira ja koitin pitää itseäni niin uhkaavana ja päälle käyvänä kun pystyin ja toivoin että se tehoaisi. Se tehosi. Se alkoi lähteä luotani pois. Jatkoin samaan malliin ja yritin katsoa minne se pakenee. Se meni hiekkalaatikon vieressä olevaan liukumäen alle ja kaivautuin siellä olevaan koloon. Katsoin että tuleeko sieltä muita rottia kimppuuni. Ei tullut. Juoksin hakemaan harjan jolla putsataan kerrostalojen käytäviä ja palasin liukumäen viereen. Menin hiekkalaatikon sisään, jos vaikka en ehtisi väistää rottaa joka puraisisi jalkaani. Kokeilin tukkia kolon hieakalla. Kun sain sen umpeen virnistin itsekseni vähäsen. Ei kauaa mennyt kunnes yksi rotista pökki hiekan pois ja virneeni hyytyi heti. Rotta vain palasi koloonsa. (Joo, "neron leimaukseni" oli surkea, mutta minä ajattelin kakara logiikalla. Tiesin että rottia ei estä mikään hiton hiekka, mutta sillä hetkellä luulin että hiekasta ois ollut muka jotain hyötyä.)
Meillä oli yksi naapuri joka ei sietänyt minua. Hänellä oli mustat hiukset, hän oli hoikka, pitkä ja hänellä oli silmälasit. Huomaatteko jonkinsortin kaavan? Tällä naisella oli poika. Minua noin 1-2 vuoden nuorempi. Kutsutaan tätä naista vaikka Oonaksi ja poikaa vaikka Kalleksi. Kalle itse alkoi tehdä kaveruutta kanssani ja suostuin sillä meikäläisellä ei ollut kavereista paljoa varaa. Kallen kanssa oli ihan hauskaa, kunnes yhden kerran huomasin että hänellä ja hänen äidillä on asiat vähän pielessä. Olimme Kallen kanssa pihalla, kunnes yhtäkkiä hänen äitinsä huusi häntä sisälle. "Tule mennään äkkiä sitä pakoon." Sanoi Kalle. Virnistin hänelle, mutta ajattelin että miksi. Hänen ilmeensä päätöksensä ja se kuinka hänen äitinsä huusi häntä. Se kaikki tuntui piilottavan jotain muuta kuin tottelemattoman lapsen ja ylisuojelevan äidin. Juoksimme pakoon. Hänen äitinsä juoksi perässä. Kun hän näki meidät ja me huomattiin hänet, Kalle rupesi juoksemaan nopeampaa, kun minä vain jatkoin samaan tahtiin ja yritin ymmärtää koko touhua. Ei ole tietenkään ihme, että Oona sai poikansa kiinni, mutta se miten hän puhui pojalleen ja miten Kalle reagoi siihen kun hänen äiti otti syleilyllä hänet kiinni. Kalle näytti rimpuilevan leikkisästi ja itsepäisesti, mutta siinä oli jotain. Hän ei mitenkään halunnut mennä takaisin kotiin. Se sai minut huolestumaan. Vaadin Oonaa päästämään Kallen irti, mutta hän vain katsoi minua murhaavasti ja ilmaisi etten saisi lähteä heidän perään. Kun he olivat menneet näkyvistä. Lähdin perään. Koitin pysyä heiltä piilossa ja koitin katsoa mitä Oona tekee. He menivät normaalisti sisälle. Odotin heidän terassin lähellä piilossa ja koitin nähdä ja kuunnella tapahtumia sisällä. He jatkoivat elämäänsä normaalisti. Katsoin heitä vielä jonkin aikaa, kunnes en enää tuntenut että oli jotain epäilyttävää meneillään ja lähdin takaisin sisälle.
Minun ja Kallen kaveruus meni pian pipariksi tuon jälkeen. Olin yhden luokkalaiseni kanssa hiekkalaatikolla. Hän oli minulle välillä mukava tyttö, mutta hän helposti kiusasi, syrji ja härnäsi minua koulussa. Mutta niinä hetkinä kun hän oli minulle kiltti niin vietin hänen kanssaan aikaa. Kalle tuli luoksemme ja pyysi että olisin hänen kanssaan. Yritin nätisti ilmaista että olin luvannut olla luokkalaiseni kanssa kahdestaan ja että toisella kerralla olisin hänen kanssaan. Lyhyesti sanottuna hän ei pitänyt siitä. Sillä sen päivän jälkeen hän kiusasi minua, jos oli samaan aikaan pihalla kun minä.
Yhtenä päivänä tallustin itsekseni pihalla ja satuin menemään heidän terassin ohi. Heillä näytti olevan jonkinsortin juhlat menossa, todennäköisesti Kallen synttärit. Olin seisahtunut paikoilleni heidän terassin eteen ja katsoin heitä vasemman olkani yli. Oona ja Kalle sattuivat olemaan terassin oven edessä sispuolella. Oona laittoi kyykyssä Kallen rusettia. Oona huomasi minun katsovan heihin päin ja promptisti näytti minulle kieltä. Heti sen jälkeen hän nousi ja käveli Kallen kanssa syvemmälle sisälle. Olin ihan tyrmistynyt. Ajattelin vain että minkäs ikäinen sinä oikein olet kun näytät kieltä pahansisuisesti lapselle? Tuijotin vielä hetken kunnes jatkoin tallustelua ja koitin ymmärtää Oonan aivoituksia.
Olin siinä 7-8 vuotias kun isällä oli ollut jo jonkin aikaa uusi naisystävä. Hän oli ihan mukava. Kutsutaan häntä vaikka Anniinaksi ja hänen tytärtään Ameliaksi. He molemmat olivat vaalea hiuksisia ja muistaakseni sinisilmäisiä. Amelia oli noin samanikäinen kuin veljeni silloin eli suurinpiirtein 10 vuotias. Minä, veljeni ja Amelia oltiin alakerran olohuoneessa hippaa. Minä olin hippa. Juoksimme vain olohuoneen pöytää ympäri, kunnes yhtäkkiä isän yhdeltä hyllyltä tippui jotain ja hajosi. Voitte kuvitella ketä syytettiin kun aikuset palasi kotiin? En ymmärtänyt miksi se putosi, sillä se hylly oli metrin ja puolen päässä jos meni sen hyllyn puoleiselle pöydän päätyyn. Iskä kutsui minut jossain vaiheessa sinä päivänä alakertaan. Pelkäsin vähäsen, mutta tiesin että oli parempi mennä tai saa kovemmat huudot. Isä käski minut tulla seisomaan viereensä. Hän makasi pöydän viereisellä sohvalla selällään. Hän katsoi tv: tä ja piti kaukosäädintä kädessään. Hän ei hetkeen puhunut mitään ja minä vain katsoin häntä. Hän näytti niin väsyneeltä, pettyneeltä ja vihaiselta. Hän viimein puhui ja piti lyhyen saarnan. Hän oli niin väsynyt ettei jaksanut huutaa minulle tai puhua pitkään. Koko ajan kun seisoin siinä, muistan miettineeni, että olisikohan isä onnellisempi jos minua ei olisi? Pystyisikö hän hymyilemään silloin? Vaikuttaa siltä, että hän ei vain pysty hymyilemään kun olen olemassa. Olin siinä vaiheessa ehtinyt nähdä vanhan kotivideon, jossa äiti videoi isääni kun hän pitelee minua vauvana sylissään. Isä näytti niin rennolle. Tyytyväiselle. Ei stressiä missään. Hän puhui siinä videossa minulle hellästi ja katsoi minua hellin silmin. Siihen asti se oli ainoa kerta kun olin nähnyt isän olevan onnellinen ja se oli videolla. Halusin pyytää isältä anteeksi. Anteeksi että et voi olla onnellinen kun olen olemassa. Mutta halusin nähdä isän nauravan, hymyilevän, olevan onnellinen! Halusin nähdä sen edes yhden kerran. Sitten voisin kadota. Sitten isä voisi hymyillä. En tiennyt tarkalleen mitä se olisi että katoaisin. Tajusin sen verran että olisin valmis katoamaan, jotta isäni ja veljeni voisivat hymyillä. Sillä he eivät melkein ikinä tehneet niin. Saarnan loputtua tuijotin isää vielä hetken. Yritin kuvitella isälle hymyn. En osannut. Mutta halusin nähdä sen. Palasin takaisin yläkertaan.
Olin silloin valmis tähän omassa mielessäni:"Little girl dies, Old man gets to smile once again... Fair trade."
P.S Olen saanut vuosien varrella nähdä ja kuulla isän nauravan, hymyilevä. Olen saanut tuntea miltä isän halaaminen tuntuu. Olen saanut halia isää hellästi ja kovaa rutistaen. Olen voinut osoittaa hänelle kuinka paljon rakastan häntä. Olen saanut kokea kuinka isä on tehnyt kovia töitä ollakseen minun ja veljeni kanssa. Osoittanut rakkauttaan meille. Olen yrittänyt osoittaa etten haluaisi ketään muuta isää koskaan. Ja kuinka onnellinen olen siitä ettei hän lähtenyt elämästäni. Sillä hän olisi voinut. Mutta hän ei lähtenyt. <3
<3Minulle ja isällä kävi kuitenkin näin<3
Ja voin sanoa, että pidän tästä jälkimmäisestä enemmän. Sillä pääsen todistamaan kaiken sen ihanuuden omin silmin ja olen päässyt osoittamaan isälle ettei hänen ole koskaan tarvinnut pelätä tai epäillä sitä, että vihasinko häntä. En ikinä. Ihan alusta asti rakastin isääni. Vaikka isä osasi olla pelottava, niin se ei silti muuttanut sitä kuinka paljon rakastan isääni. <3
6. Näissä tapahtumissa olen 9 - vuotias. Kun vielä asuimme Marttilan tiellä(Muurahais,Rotta ja vihaava naapuri, kodissamme), niin istuin liukumäen päällä ja mietiskelin. Yhtäkkiä tunnen jumalattoman kivun keskellä selkärankaani ja ähkäisen kivusta. Yritän pidellä kipu kohtaa ja samalla katsoa mikä aiheutti kivun. Takanani oli kaksi ikäistäni tai vähän vanhempaa poikaa ja heillä oli sellaisia puussa kasvavia, mutta tomaatin näköisiä kiven kovia "hedelmiä?". Liusuin liukumäeltä alas ja lähdin juoksuun. Yksi osui minua oikeaan poskeen ja ymähdin vastaukseksi. Juoksin ympäriinsä pihaa ja koitin karistaa heidät. Piilouduin yhteen pusikkoon ja luulin hetken karistaneeni heidät. Yhtäkkiä tunsin pään päälläni kauhean kivun ja mietin että mitä hittoa, mutta tajusin että pojut olivat menneet jommankumman luokse ja satuin olemaan sen parvekkeen alla olevassa puskassa piilossa. Lähdin taas juoksuun ja menin minun kodin takapihalle. Takapihalla oli paksu runkoinen koivu jonka keskellä oli sellainen kohta jossa pystyi istumaan ja josta kaikki oksat haarautuivat. Koivun molemmilla puolilla oli korkea tummanruskea aita jonka kautta kiipesin aina koivuun. Joten niin tein nytkin. Pojat heittivät selkääni ja takaraivooni niitä "hedelmiä?". Päästyäni koivuun luulin olevani edes hetken suojassa, kunnes yksi niistä osui suoraan otsaani. Yritin peruuttaa sellaiseen kohtaan josta ne eivät osuisi, mutta peruutin liikaa ja tipuin selälleni toiselle puolelle ja toisen kerrostalon pihaan. Toivoin että voisin jäädä siihen, mutta pelkäsin että ne pojat tulee perässä. Koitin kerätä henkeäni, mutta se salpauti heti kun tunsin takanani jonkun seisovan ja kuulin sen henkilön sanovan:" Mitä Hel%ettiä sä teet mun puulle?!".(Hän oli naapuri joka luuli omistavansa sen koivun ja ei tykännyt että sitä edes katsottiin.) Nousin heti ylös ja lähdin juoksemaan vastakkaiseen suuntaan hänen ohi. En aikonut mennä omaan takapihaan, sillä pojat saattoivat olla siellä, mutta oli mahdollisuus että he olivat lähteneet tuolta paapalta lipettiin, mutten halunnut riskeerata sitä. En uskonut että se paappa juoksisi perääni, mutta en vain halunnut lisä ongelmia. Edessäni oli taas korkea tummanruskea aita, joten näin raon sen alla. Uskoin mahtuvani siitä joten syöksyin juoksusta jalat edellä sen ali ja se tuntui jännälle ja helpottavalle, että mahduin sieltä. Päästyäni toiselle puolelle edessäni oli risupuskia joiden läpi vänkäsin, mutta heti sen jälkeen näin vanhan pariskunnan. Olin heidän kerrostalon pihalla, he olivat nähneet touhuni ja rouva oli nostanut sormensa minua kohti ja oli avaamassa suutaan. Syöksyin vasemmalla puolellani olevaan risupusikon suuntaan, mutta siinä sattui olemaan piikkilankaa. En piitannut siitä joten ängin siitä välistä. Se piikkilanka repi poskiani, hiusrajaani, käsiäni ja sääriäni, mutta en pysähtynyt. En muista huusivatko he minulle takanani, sillä olin täysin keskittynyt vain pääsemään pois. Päästyäni toiselle puolelle katselin heti ympärilleni odottaen taas "hedelmä?" pommitusta. Poikia ei näkynyt. Kävelin sisälle ja menin vedellä ja paperilla puhdistamaan haavani ja laitoin laastareita kaikkialle paitsi hiusrajaani. Heittäydyin huoneeni sängylle ja huokaisin syvään. Ajattelin itsekseni:"Ihan sama. En jaksa ihmisiä just nyt. Antakaa mun vain olla rauhassa." Sillä hetkellä olin onnellinen että veljeni vihasi minua, jonka vuoksi hän ei tulisi tsekkaamaan mikä minulla on. Menin sikiö asentoon ja yritin levätä.
Kun olin palaamassa yhtenä päivänä koulusta ja satuin ohittamaan yhden omakotitalon. Katsoin pihan lävitse ja näin, että siitä pääsisi nopeasti läpi. Kävelin pihan suuntaan kunnes näin pihalla kiikkuskeinussa vanhan miehen. Peruutin hänen näkyvistä pois ja meinasin lähteä, kunnes pysähdyin ja koitin varmistaa jos se vaikka meni sisälle. Yhtäkkiä se mies astui eteeni ja sanoi ettei kannata tulla läpi, rouva ei tykkäisi. Nyökkäsin ja lähdin poispäin. Kuulin että mies meni sisälle. Käännyin takaisin, että nyt voin mennä, mutta jokin tuntui pahalta. Katsoin vasemmalle puolelleni taloa kohti. Siinä oli korkea pystysuuntainen ikkuna, josta näki portaikon yläkertaan ja sieltä tuli ronskin näköinen rouva, vihaisena ja kaulin kädessään. Syöksyin suoraan pihan poikki ja näin että edessäni oli taas piikkilankaa, joten otin reppuni selästä ja viskasin sen piikkilangan yli ja sujahdin jalat edellä langan ali. Sujahtaessani toiselle puolelle, nappasin samalla reppuni ja nostin katseeni samalla kun kipusin ylös. Rouva oli katsomassa sinne suuntaan missä olin seisonut ikkunan vieressä. En jäänyt odottamaan että hän tajuaisi missä olin vain juoksin suorinta tietä kotiin.
Olimme talvella ilmajoella serkkujemme tykönä. Minä, veljeni, serkku poika ja serkku sisko juostiin lumen täytteisillä pelloilla. Juoksin viimeisenä, serkku likka joka olkoon Saara, oli edessäni ja serkku poika Tuomo ja veljeni edellä. Olimme suht lähellä serkkujen kotia kun yhtäkkiä tuntui että maa petti altani ja tipuin jääkylmään veteen. "Vettä?! Miksi täällä on vettä?!!" Ajattelin upotessani. Nousin pintaan ja huomasin että Saara oli huomannut tippumiseni. "Hakekaa aikuiset!!" Saara huusi pojille, mutta kun katsoin heitä he eivät reagoineet. He vain juoksivat sisälle. Tiesin että aikuiset eivät tulisi. Ajattelin että halusikohan veljeni että hukun tänne. Inhosiko hän minua niin paljon? Saara oli paniikissa ja koitti kuumeisesti keksiä että mitä tehdä. Vaikka hän oli minua vanhempi ja pidempi, hän oli niin hoikka ettei mitenkään jaksaisi nostaa minua ylös. Pyysin häntä ottamaan käsistäni kiinni ja hän teki niin. Oja ei ollut leveä, mutta erittäin syvä, joten sain nostettua jalkani ojan seinämää pitkin pinnalle. Pyysin että hän vetäisi minua käsistäni ja niin hän teki. Hän auttoi minut ylös ja juoksimme suorinta tietä sisälle. Jäin odottamaan eteiseen, kun Saara meni kysymään että missä pojat olivat. Kuulin olohuoneesta serkkujeni äidin ja äitini sanovan että pojat olivat menneet ylös pelaamaan. Tunsin raskautta ja tyhjyttä sisälläni. Olin sillä hetkellä varma että veljeni oli halunnut että hukun. En halunnut ajatella niin ja yritin järkeillä ettei se ollut niin, mutta järkeni sanoi, että miten he eivät voineet kuulla Saaran huutoja? Luulisi että he olisivat kuulleet. Äitini tuli Saaran perässä eteiseen ja hän meni paniikkiin. "Miksi sä olet liko märkä?! ", äitini säntäsi luokseni ja koitti sanoa minulle jotain ja koitin vastailla hänelle, mutten muista sillä ajattelin vain sitä kuinka paljon veljeni vaikutti inhoavan minua. Olen pelännyt kysyä häneltä asiaan liittyen niin paljon, että joskus ajattelin etten kysy ikinä, mutta minun oli pakko saada tietää. Kysyin häneltä asiasta hiljattain ja hän ei muista muuta kuin sen että tipuin jäihin. Eli en saa koskaan tietää. Minua ei haittaisi se jos hän myöntäisi että oli toivonut kuolevani, pystyisin hyväksymään sen. Minua vain häiritsee etten saa ikinä tietää totuutta. Voin vain spekuloida. Nykyään hänestä en saa sellaista oloa että hän toivoisi että kuolisin, hänen käytöksensä, tekonsa ja sanansa eivät osoita mitään sellaista. Ehkä ennen hän halusikin, muttei ainakaan tällä hetkellä enää.
Kaikkea kanssa! Tiputaan helkkari vieköön pellolla jäihin! XD Kans mie keksin keinoja joutua ongelmiin!
Vielä yksi söpö juttu tänne. Yhdellä kerralla ollessamme isän luona menin katsomaan alakerran olohuoneeseen, onko isä siellä. Oli. Isä katsoi tv: tä. Huomatessaan minut hän tervehti rennosti. Kysyin kuulumisia ja hän vastasi. Mietin hetken että viitsinkö? Lopulta päätin kokeilla. Kävelin isäni luokse joka näytti vähän kummastelevan, muttei sanonut mitään. Kapusin isän viereen ja nojasi pääni isän vatsaa vasten ja aloin katsomaan tv: tä. Tunsin kuinka isä jähmettyi. Hän ei liikkunut pariin sekunttiin, kunnes hän alkoi hyvin varovaisesti ja hitaasti laskea vasemman kätensä olalleni. Hymyilin itsekseni. Tuntui kivalta kuulla isän sydämen lyönnit vaimeasti. Ne olivat nopeahkot. Tumsin isän lämmön. Pidin myös siitä kun isä hengitti, niin hänen vatsansa liikkui hitaasti ylös ja alas. Se oli suorastaan tuudittavaa. En muista miten ja missä vaiheessa siitä lähdin, mutta muistan aina tuon hetken. Sillä se oli ihan ensimmäin yhteys isääni. Osoitin että haluan olla isän lähellä ja että rakastan isääni ja isä antoi minulle merkin, että minun on okei olla isän lähellä. <3
7. Näihin aikoihin olin 10 - vuotias. Olimme muuttaneet ABC:n vieressä olevaan 9 kerroksiseen kerrostaloon ja olin löytänyt toisesta kerrostalosta ystävän. (Hallelujah!) Olimme erittäin hyviä kavereita. Koitan selittää vähän tätä meidän dynamiikkaamme. Hän oli minua vuoden vanhempi, hän oli vaaleahiuksinen luonnostaan ja silmänsä olivat vihreät. Hän oli sporttinen ja ulospäinsuuntautunut. Hän oli suosittu. Hän oli minua aika paljon lyhyempi ja painoi vain jotain 40- 50 kg siinä aikana mitä tunsimme eli iästä 10 - 13 vuoteen, kun minä olin 9 - 12 vuotias. Kun minä taas olin tummatukkainen, sinisilmäinen, yksinäinen, hiljaisempi, sarkistisempi, äärimmäisen epäsuosittu, muita ikäisiäni muodokkaampi, pidempi ja läskimpi. Eli oikeastaan vastakohdat. Hänellä oli keijun näköinen pikku sisko eli platinablondi, vaaleansinisilmäinen, kaunis ja suloinen kuin mikä, lyhyt ja äärimmäisen laiha. Kutsutaan ystävääni vaikka Joannaksi ja siskoa vaikka Sannaksi. Meillä oli kaikenlaista hauskaa yhdessä. Monesti homma meni siten että Joanna sai idean, muttei sitten uskaltanut tehdä sitä tai ei uskaltanut mennä jonnekkin ekana. Joten mä sitten hoidin hommat. Siinä alueella on sellaine paloauto halli jonka takana oli sellainen pitkänlainen nurmi alue, ei kovin leveä, johon mahtuisi esim. yksi ja puolikas henkilöautoa. Eli ei kovin leveä, kun taas pituudeltaan olisi voinut mahtua 5 henkilöautoa. Siellä kuitenkin oli vain villisti kasvavaa nurmea ja yksi kirkkaan sininen ränsistynyt auto. Minä, Joana ja Sanna menimme tutkimaan autoa. Se oli ruostunut ympäriinsä ja aika mäsä. Siinä ei ollut enää ikkunoitakaan. Se oli homeessa sisältä ja siellä oli hämähäkin seittiä katossa. Olin kyllä utelias tietämään että miksi ja miten se oli siihen kuntoon joutunut, mutta jostain syystä sain pahan olon siitä autosta. Yhtäkkiä kuului kova huuto. Se oli vihaisen ja aikuisen miehen ääni. "Hei!! Mitä te teette?". Me kaikki nostimme katseemme ja näimme sen miehen. Hän seisoi omakotitalonsa edessä. Meidät erotti miehestä vain mäsä auto, sen vieressä oleva vanha puuaita ja sen miehen kodin piha. Joanna huusi: "Pakoon!" ja lähti ekana juoksuun. Pidin huolen että Sanna meni seuraavana, mutta reittimme päässä oli kasa katkottuja puun oksia ja runkoja. Joanna ja Sanna pysähtyivät, mutta käskin heidän liikkua, koska tiesin että se mies tulee. Minun ei tarvinnut katsoa taakse. En edes halunnut. He alkoivat kiivetä ja se sujui yllättävän helposti heiltä. Mutta minusta tuntui että minulle se ei tule olemaan niin helppoa jos ajattelee tuuriani. Kuitenkin näytti että kaikilla kipuaminen sujui. Joanna ja Sanna pääsivät jo pois ja juoksivat pihaansa ja jäivät odottamaan minua. Juuri kun pääsin loppu puolelle, niin liukastuin ja joku oksa menin farkkujeni läpi ja teki haavan jalkaani. Kaaduin nurmelle ja yritin päästä irti, mutta se oksa oli säkkäräinen ja se oli jäänyt jumiin housuihini. Näin sen miehen kiipeävän sitä alkuosaa jo. Tiesin ettei rimpuilu ja vääntäminen auta, joten katkaisin oksan ja lähdin vain juoksuun. Joanna ja Sanna olivat menossa jo ulko-ovelle, kun vilkaisin taakseni. Sitä miestä ei näkynyt. Menimme silti sisälle. Jäin miettimään, että mitähän se halusi. Miksi vaivautua tulla perään?
Pakoon! Taas...
Yhdellä kerralla kun olin tulossa pihalta sisälle, niin näin joitain punaisia pisaroita johtavan ulko-ovelta kerrostalomme käytävään. "Varmaan jonkun mustikat tai mansikat vuotaa." ajattelen ja menen sisälle. Vakavoidun kuitenkin nopeaa, sillä minulla alkaa tulla huono epäilys, kun seuraan vanaa joka johtaa hissin sisään. Kokeilen yhtä pisaraa, mutta se on jo kuiva. Haistan sormeani ja vakavoidun täysin. Se tuoksui raudalle. Nousen ylös ja tuijotan silmät pyöreinä hissiä. Lähden varovasti mutta nopeasti menemään hissiä kohti. Tartteeko joku apua? Onko minun vaarallista lähestyä tuota verivanan päämäärää? Painan hissin oven nappia. Ovi avautuu hitaasti. Alan huolestua entisestään. Hissi suorastaan löyhkää verestä. pisaroita on hissin lattialla ja hissin perällä olevan peilin alla olevassa kaiteessa on ympäriinsä verta. Päättelen että joku on ottanut vasemmalla kädellään siitä kiinni tai pitänyt sen yllä vasenta kättä. Sillä en usko että joku kääntäisi siinä tilassa hissinovelle selkäänsä. En tiedä miksi minusta tuntui että tälle henkilölle oltiin tehty tämä, eikä se että tämä olisi itse tehty. Kerroksien nappuloissa ei näkynyt jälkiä, eli en tiennyt mihin kerrokseen minun piti mennä. Joten painoin jokikisen kerroksen nappia. Hissi nousi kakkos kerrokseen ja sain heti vastauksen. Heti hissin edessä olevan huoneiston ovenavain lukon ympärillä oli verta. Sitä oli vähän ovessakin. Jäin seisomaan oven eteen ja kuuntelin onko siellä mitään puhetta tai liikettä. Ei kuulu mitään. Tuijotan ovikelloa. Soita. Sun täytyy soittaa ja kysyä ja varmistaa onko kaikki okei!...Älä soita. Tuskin tuo verta on. Se vain sattuu haista samalle. En kyllä keksi mitä muuta se voisi olla, mutta ei se pakosti sitä ole!... On se. Soita, soita, soita. Nielaisen ja nostan käteni ovikellolle. Entä jos se onkin vihainen. Entä jos se käy mun kimppuun. Entä jos se parantaa itseään ja minä keskeytän. Mietin vielä hetken, kunnes lasken käteni. Mä oon paska ihminen. Läpi mätä. Sun piti auttaa. Ajattelen ja hoen sitä samalla kun kävelen pois ja katson oven suuntaan mahdollisimman pitkään. Heti seuraavana päivänä menen varmistamaan että onko se veri pyyhitty. Oli. Sitä ei ollut enää missään. Olin kuoleman huolissani. Minun olisi pitänyt auttaa! Siinä asunnossa asui yksi ihana ja hellä mies. Miehellä oli harmaanhopeat lyhyet hiukset, pienet, mutta kiltit siniharmaat silmät ja pehmeät neliskanttiset kasvot. Hän oli lähellä isäni pituutta ja oli aika hoikka. Hän oli ainoa mies puolinen naapuri joka oli kiltti minulle. Vietin paljon aikaa pihalla, jos vaikka näkisin sen ja joka päivä kävin ainakin kerran tai kaksi hänen oven takana kuuntelemassa onko hän siellä. Yhtenä päivänä kun olin pihalla ja pelkäsin jo pahinta, niin näin hänen kävelevän kerrostalon ulko-oven suuntaan. Kävelee. Elossa. Kroppani vain lähti juoksemaan hänen luo ja huudahdin: "Päivää!". Mies kääntyi yllättyen, mutta hymyili minulle: "No päivää sinullekkin!". Hän hymyili niin ihanasti, mutta silti hänessä oli väsynyt ja huolestunut olemus, vaikka se ei kohdistunut minuun. Tai ehkä kohdistui, sillä minä tärisin. Olin niin helpottunut siitä että hän oli elossa. Elossa. Halusin halia häntä. Halia ja osoittaa että hänestä välitetään. Mutta pysyin paikallani. Juttelimme hetken ja hän näytti vähän piristyneelle. Sanoimme heipat ja hän meni sisään. Jäin katsomaan hänen perään ja inhosin sitä tunnetta etten näkisi häntä enää paljoa. Pelkäsin että hänelle sattuu jotain. Halusin auttaa. Estää sen jotenkin, mutten tiennyt mitä tehdä. Katsoin häntä niin kauan kunnes hän katosi näkyvistä. Minun oli pakko juosta piiloon takapihalle, sillä tiesin että alan pian itkeä ja niinhän minä tein.
P.S Näin sen miehen vielä kaksi kertaa tuon jälkeen. Muutimme siitä kerrostalosta 2011 vuoden marraskuussa. Äiti kertoi minulle pari vuotta sitten, että se mies oltiin murhattu kodissaan. Olimme tuolloin Helsingin Flamingo keskuksessa hesessä kun hän kertoi. Sydämeni murtui ja vaadin tietää kuka sen oli tehnyt. Äidin mukaan kuulemma sillä miehellä oli ulkomaalainen naisystävä. Tämän naisystävän tutut murhasivat sen miehen sillä nämä miehet olivat huume diilereitä. Olin täynnä vihaa ja raivoa. Ja kun ajattelenkin asiaa, niin tunnen sen olon mitä silloinkin kun kuulin asiasta. Jos näkisin ne ihmiset jotka tappoivat sen miehen, niin mulle ois ihan v%&un sama keitä ne on, niin mä varmasti menisin hakkaamaan niitä heti. Ja osoittaisin niille että niiden on parempi katua sitä mitä ne teki ja heivaisin ne vankilaan. Ihan v%&un sama miten keinoin. Se mies ei ansainnut sitä.
8. Näihin aikoihin olin 11 - vuotias. Olimme Joannan, Sannan ja Sannan uuden kaverin kanssa, nimeltään vaikka Jemina, heidän kerrostalon kellarissa. Leikimme siellä jotakin, kun yhtäkkiä kuulimme että joku koputtaa kellarin oveen. Kuulemme meitä vihaavan naapurin ännen. "Avatkaa ovi! Tiedän että olette siellä!". Vilkaisen muita ja käsken heidät piiloon. Joanna menee piiloon, mutta Sanna ja Jemina sanovat vain että ei me mennä piiloon ja alkavat thedä jotain taiteellista asentoa yhdessä. Vilkaisen Joannaa, mutta hänkin osoittaa ettei ymmärrä heitä. Menen avaamaan oven. Siellä seisoo meitä pidempi, ronskimpi, mutta huono ryhtinen nainen. Hän on ainakin siinä 60 - 70 vuoden vanha. Hän seisoo ihan edessäni ja haistan sen mitä hän on hiljattain syönyt. Purkitettua valkosipulia. Silloin inhosin kaikkea sipulia. " Te pidätte täällä jumalatonta meteliä! Asun tuossa yläkerrassa, joten kaikki kuuluu sinne!". Meinasin juuri pyytää anteeksi, mutten muista mitä hän sanoi, jotta sai minut ärtymään. Hän jatkoi:"Sitä paitsi, täällä ei saa leikkiä. Menkää muualle häiritsemästä ihmisiä." Hän käänsi juuri selkensä, jolloin en voinut pidätellä enää piikikästä kieltäni . "Sinä myös." pääsi suustani. Hän seisahtui paikalleen ja vaikken nähnyt, niin tiesin että takanani kaikkien leuat loksahtivat alas. Nainen kääntyi dramaattisen hitaasti ja katsoi murhaavasti vain minuun. "Mitä sinä sanoit?", hän ihan kihisi minulle. "Sitä vain, ettet sinäkään voi häiritä muita ihmisiä niin kuin huvittaa.". Siitä hän vasta riemastui. "Nyt kyllä otat kamppeesi ja häivyt täältä!!", hänen sylkensä lensi ympäriinsä. "No niin lähdenkin!" sanoin takaisin. Nappasin takkini ja marssin naisen ohi pihalle, muut ihan kintereilläni. Tiesin että hänen ongelmansa oli minun kanssani, joten hän jätti muut rauhaan. Istuin keinuun tuulettumaan ja hetken kuluttua kaduin sanojani sille naiselle. Joanna ja muut sanoivat että älä yhtään kadu. Eihän se sullekkaan puhunu nätisti. "Niin." vastasin, mutta olisin halunnut olla se parempi ihminen siinä. Minulla vain kiehahti, kun hän oli meitä kieltänyt olemasta pihalla, jossa lasten kuuluisi voida leikkiä. Emme voineet olla missään pihassa hänen mukaan. Sen takia menimme kellariin, mutta emme voineet olla enää sielläkään. "Katso! Se nainen vaklii sua!", Joanna huusi. Nostin katseeni ja näin sen naisen katsovan ikkunastaan minuun, mutta heti kun hän huomasi että näen hänet, niin hän äkkiä katsoi pois ja esitti vain kastelevan kukkia. Hetken päästä hän lähti pois näkyvistä, kun osoitin katseellani ettei hänen esitys mene läpi. Muita ärsytti hänen tekonsa enemmän, joten menimme sisälle. Sillä aikaa kun Joanna oli avaamassa asuntonsa ovea, kuulin tokasta kerroksesta sen naisen äänen. " Mä sain sen yhden kakaran itkemään!". Hän sanoi sen niin itseensä tyytyväisenä jollekkin naapurille, jolle oli mennyt juoruamaan. Tajusin että hän tarkoitti minua, mutten ymmärtänyt että miksi hän väitti saaneensa minut itkemään? Koittiko hän saada itselleen paremman olon sillä ajatuksella?
Sitä hän ainakin halusi.
Ei tainnut kuitenkaan ymmärtää.
Alatte huomata että kun asuin siinä ABC:n lähellä, niin naapurit olivat aika hellyyttäviä ja turvallisia. Olin Joannan kanssa hänen kerrostalon pyykkituvan vessassa. Ajattelimme voimamm leikkiä siellä. Olimme lukinneet oven. Ehdimme hetken leikkiä, kunnes kuulimme oven avautuvan. Vaikenimme heti ja kuuntelimme että joku meni pyykkitupaan. Odotimme että se tulisi sieltä pois ja lähtisi. Kuulimme taas oven aukeavan, mutta ei kuulunut heti perään ulko-oven aukeamista. Se henkilö siis oli vielä vessan oven edessä. "Mä tiedän että olette siellä..." Kuului matala ja karhea miehen ääni. Tunsin äänen. Mies oli erittäin pitkä ja pyylevä, ronski mies. Hän oli hyvin aggressiivinen. Sen huomasi siitä että hän tuosta vain saattoi potkia koiraansa jos se haukkui. Koira oli saksanpaimenkoira. Pysyimme hiljaa ja liikkumatta. Joanna oli mennyt vessan nurkkaan piiloon, kun minä odotin valppaana keskellä vessaa. Halusin toivoa että jos olimme hiljaa, niin se vain luovuttaisi, mutta tiesin ettei niin tapahdu. "PAM!". Mies oli potkaissut ovea. "Avatkaa se v&%un ovi! Tiedän että ootte siellä!". "PAM!". Mies jatkoi oven potkimista ja jokikisellä potkulla Joanna lyhistyi vessan nurkkaan enemmän. Otin taistelu asennon esiin, sillä oveen oli jo tullut iso lommo. Hän aikoi potkia itsensä sisään. Joanna huomasi että olin valmiina tappelemaan ja veti minut hänen kanssaan nurkkaan. Potkiminen jatkui. "Mulla on idea." sanoin Joannalle ja irtauduin hänestä. Kiipesin vessan pöntön päälle ja samalla kun avasin ikkunaa, niin näytin Joannalle käsi merkkejä, että mene ovelle. Kuulin kun potkiminen loppui. Ulko-ovi aukesi, jolloin heti hyppäsin pöntöltä, ryntäsin vessan ovelle ja Joanna tajusi että mitä yritin joten hän otti avaimensa esiin ja päästi meidät pyykkitupaan. Samaan aikaan kun astuimme sisään, kuulin että mies alkoi jo avata ulko-ovea avaimella. Otin Joannaa kädestä ja juoksin pyykkituvan ikkunalle, avasin sen ja ängin hänet siitä ulos. Kiipesin perässä ja lähdimme juoksuun. Kiersimme minun kerrostalon ja juoksimme yhden autokatoksen taakse, josta jäimme katsomaan missä se mies oli. Hän oli ulkona ja etsi meitä. Menimme hiljaa, mutta nopeasti kotiini turvaan.
Anna tulla vain!
Taktinen vetäytyminen!
Joanna pyysi koululehtien myymisessä apua ja suostuin. Aloitimme minun kerrostalosta. Kukaan ei ostanut. Menimme Joannan kerrostaloon kukaan ei ostanut, mutta viimeinen jolla kävimme oli mielenkiintoinen. Silloin minulla oli pitkä, puoli selkään asti ulottuva tukka, kiinalaistyylinen vaaleanpunainen t-paita ja pitkähihainen solmittu roikkumaan harteillani. Tämä rouva jolle olimme yrittäneet myydä alkoi yhtäkkiä koskettelemaan hiuksiani ja kehumaan niitä maasta taivaisiin. "Tykkään ystäväsi vaatteista enemmän, mutta sinulla on aivan upeat hiukset!" Olin tottakai otettu, mutta oli siinä jotain outoa. Hän pyysi meidät kotiinsa ottamaan piparia ja juotavaa. Epäröimme hetken, mutta menimme kohteliaisuus syistä sisälle. Istuimme sohvatuoleille olohuoneen pöydän ääreen. Rouva toi herkut pöytään ja istui viereeni ja jatkoi minun katselua. Joanna otti pari piparia, muttei juonut. Minä en ottanut mitään ja minua häiritsi kun rouva alkoi taas pienesti räpläämään hiuksiani. Hetken Joanna ja hän koitti keskustella, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Kun päätin että ehkä on parempi lähteä, niin rouva näytti pettyneeltä ja kysyi ettenkö minä voisi jäädä. Ilmaisin että ystäväni tarvitsee lehtien myymisessä apua ja hän ymmärsi. Kiitimme hänen vieraanvaraisuudesta ja lähdimme. "Se oli kyllä niin outo muori! Se koko ajan oli sussa kiinni!" Joanna sanoi kun olimme jo ulkona. "Joo." En oikein voinut muutenkaan vastata. Saattoi olla että hän kaipasi jonkun nuoren seuraa ja oli vain yksinäinen, mutta jokin siinä käytöksessä häiritsi. Menimme keskimmäiseen kerrostaloon. Kukaan ei ostanut. Viimeisessä ovessa, jonka ovikelloa soitimme, luki Pulmunen. Minun nauratti vähän se nimi, mutta jostain syystä mieleni ennusti jotain muuta kuin huvittavaa, kun kuului koiran haukahdus. "Hiljaa!" Kuului tuttu miehen ääni, enkä ollut aina joka tunnisti, sillä Joanna oli jo selkäni takana ja rutisti olkapäätäni. "Sen koira voi käydä mun kimppuun!" Joanna sanoi takanani. "Älä huoli." yritin rauhoittaa häntä, sillä tiesin ettei paniikki auta. Oven avaa tuttu mies. Näky vaan ei ole ihanin, sillä hänellä on vain mustat kalsarit ja mustat sukat. Muuten hän on alasti. Hänen vieressään on hänen vihainen saksanpaimenkoira. Mies tunnistaa meidät, mutta varsinkin minut sillä hänelle leviää häiritsevä virne kasvoilleen kun hän katsoo minua. " Haluaisitteko ostaa meidän koulun lehden?" kysyn. "En mä tee sellaisella mitään.". Syntyy hetken hiljaisuus, kun mies tuijottaa virnuillen minua ja kun Joanna takanani tärisee koiran takia. "Eikai se pure..?" Kysyy Joanna viimein. Mies vilkaisee Joannaa, mutta kääntää katseensa minuun ja sanoo: "Vois purrakkin...". Hän siis voisi joskus pistää koiransa minun kimppuuni. Siinä vasta kunnon naapuri! =D Hiljaisuus kestää vielä hetken, kunnes rikon sen sanomalla: "Okei. No me tästä lähetään." Ja samalla kun kävelin portaikon suuntaan, niin siirsin Joannan menemään edeltä, jotta varmistaisin että koira ei pääse puremaan häntä. Mutta mies vain laittaa rauhassa oven kiinni.
Muuten ihan passeli naapuri, mutta vähän liikaa lääppimistä.
Terve naapuri! Pitäisikö sun koira muuten ruokkia? Älä huoli, olenhan minä tarjolla!
Viimeinen paikka missä kävimme myymässä lehtiä on uimahallin lähellä olevan paloaseman takana oleva kerrostalo. Kukaan ei ostanut. Olimme ylimmässä kerroksessa ja istuin tympääntyneenä odottamassa viimeisellä portaikolla, kun Joanna pimpotti viimeistä ovea. Ei kuulu mitään. Olen ajatuksissani, kun Joanna alkaa kurkistaa oven postiluukusta. "Verta! Tuolla on verta!!" Säpsähdän heti ja ryntään ovelle kun Joanna huutaa oven vieressä. Yritän kurkistaa postiluukusta sisään, mutta heti kun näen siitä raosta, niin näen mustat kengät kävelevän ovelle. "JUOKSE!" huudan ja Joanna tekee työtä käskettyä. Nappaan mukaani portaista lehdet ettei se tietäisi mistä koulusta olemme ja jatkan juoksua. En lopeta juoksemista, kunnes olen päässyt paloaseman kohdalle. Katson Joannaa ja hän kikattaa innoissaan. Ajattelen että joko se oli juksaus se veri juttu(mikä ei olisi outoa häneltä) tai hän oli pakenemisesta helpottunut. Uskoin kuitenkin ensimmäiseen vaihtoehtoon ja jatkoimme matkaamme kotiin.
Suurinpiirtein näin ajattelin, kun Joanna kikatteli siinä.
9. En jaksa kertoa niistä ajoista kun olin 12 - 15 vuotias, sillä olen maininnut varmasti jotakin niistä toisissa postauksissa. En jaksa toistaa koko ajan asioita. Ja sitä paitsi ennimäkseen tuohon aikaan minulla oli "kavereita" jotka käytti minua hyväksi. Minua kiusattiin kaikkialla ja olin suuren osan noista vuosista pahalla päällä päivästä toiseen. Joten jätetään ne taakse.
10. Hmm... Minulle ei tapahtunut mitään erityistä kun olin 16 - vuoden vanha, joten en kerro siitä ajasta mitään.
11. Minulle sitten ei olekaan mitään ihmeellistä tapahtunut jälkeenpäin. Näitä tapahtuu kaikille, mutta tässä on minulle sattuneita juttuja:
Kun ihan sama mitä sanot ja teet, kukaan ei kuuntele sinua.
Joskus vaan ei voi muuta kuin sanoa :" MITÄ??!".
Kun jokin kerrankin sujuu täysin ogelmitta ja teet sen vielä tyylillä.
Joskus sitä vaan ei piittaa ja lähtee vaan menemään XD
Ja joskus siinä käykin näin. XD
Me kaikki kohtaamme jossain vaiheessa edes yhden sellaisen ihmisen, jonka eteen olet tehnyt vaikka ja mitä ja he kiittävät siitä tässä muodossa
Ja se tulee sattumaan jonkun aikaa ja lujaa...
Ja tulee se vaihe kun sanot sarkastisesti itseksesi :" Eipä mitään!"
Mutta jossain vaiheessa se ei enää satu
Ja pystyt ajattelemaan niistä ihmisistä näin.
Kun kokee tuollaisia asioita tarpeeksi niin taatusti tulee suuria luottamus ongelmia. Ne tekevät sinusta äärimmäisen vainoharhaisen, mutta niistä selviää ajan myötä. Ne tuskin koskaan täysin lähtee, mutta ne helpottuu.
Kun joku sanoo sinusta negatiivisesti, mutta yrittää sanoa ettei tarkoittanut pahalla tai että tarkoitti sitä positiivisesti.
Joskus maailman menolle ja ihmisille ei voi muuta sanoa. XD
Joskus vaan on parempi kääntyä hitaasti ja lähteä vetämään.
Se on kyllä mielenkiintoista kun ihmiset pyytävät suhde neuvoja ihmiseltä joka ei ole ikinä ollut minkäänlaisessa suhteessa. XD
Ihmiselle joka ei ole erityisen innostunut parisuhteesta, tälläinen käytös on kyllä mielenkiintoista. XD (Enimmäkseen julkisilla paikoilla)
Minunlaiselle joka tykkää pitää tunteensa ja ajatuksensa salassa, on kauheaa kun ne ei pysykkään piilossa. XD
Pähkinän kuoressa reaktioni siihen mitä Trump aikoo tehdä kaikelle kovalle ja surrelle työlle mitä Obama on tehnyt. (Jos kiinnostaa, niin lempi presidenttini ovat Abraham Lincoln ja Barack Obama) Ja Tom Kirkman XDD (Designated Survivor <3 ))
Joskus ihmisten teot ja ajattelutavat ovat vain niin... tietynlaisia, että melkein omat aivoni lakkavat toimimasta.
Tulee niitä hetkiä kun läheisilläsi koko ajan tapahtuu kaikkea p#sk## ja et voi tehdä muuta kuin olla vain siinä tukena ja olla tavoitettavissa aina kun on vain mahdollista. Ja se syö sisältä.
Tämä sopii prkleen hyvin näihin tilanteisiin: Olet myöhässä/kiireessä ja tulee jokin hidaste. Koitat pitää tunteesi kasassa, kun ne on jo repimässä tiensä auki. Joku tarvitsee kiireesti apua ja tulee hidasteita/ esteitä.
Ne "Oh Sh#t!" tilanteet. XD Kun tilanne on päällä
Ja sitten jälkeenpäin.
Elämässä tulee pakosti näitä hetkiä, kun tämä on ainoa vaihtoehto. XD
Kun ihmiset kyseenalaistaa tunteitaan ja pitää sitä huonona jos tuntee niin, vaikka se onkin ihan hyväksi.
<3 Kirjat. <3 Ei ole muuta lisättävää.
Kun ihmiset pyytää neuvoa, muttei kuitenkaan tee sen mukaan mitä ehdotit ja taas he on kusessa XD
Tää tuskin tarvitsisi selitystä, mutta me kaikki jossain vaiheessa joudumme hillitsemään pyörremyrskyiset tunteemme.
Itsetutkiskelu on äärimmäisen tärkeää. Pitää olla valmis hyväksymään omat pahat puolet, mutta niitä ei saa jättää sikseen! Varsinkin jos ne voisi satuttaa muita. Niitä pitää kehittää ja parantaa. Niitä ei koskaan saa pois täysin, koska ne on osa kokonaista sinua, mutta niillä ei saa aiheuttaa muille tuskaa.
Me kaikki näemme itsemme joltain osalta ihan hirveänä ja rumana, onko se nyt sitten ulkoista vai sisäistä. Itselläni on molemmat. Mutta yritän koko ajan korjata asioita. Haluan pystyä ajatella että minussa on jotain hyvää. Haluan pystyä katsomaan ongelmitta omaa kuvajaistani. En ole vielä siihen asti päässyt, mutta joskus vielä. Älkää tekään koskaan luovuttako sen suhteen. Meillä kaikilla on jotain hyvää sisällä ja kukaan meistä ei ole ruma. Vaikka yhteisön mukaan joku on ruma, niin se on täyttä P#sk##. Vaikka itse pidän itseäni oksettavana, niin se on juuri kaikesta siitä ulkonäkö paineista. Toivon että joskus voin ihan käsi sydämellä sanoa, että tämä on mun lärvi ja kroppa, eikä se ole yhtään kauniinpi tai rumempi kuin muut. En kyllä usko että ihan siihen pisteeseen pääsen... XD Mulle riittäisi se edes että voisin sanoa olevani siedettävä. Ehkä joku päivä.
Kun teit jotain niin hartaasti, kulutit hikeä, kyyneliä ja verta sen eteen ja sitten se osoittautuu turhaksi.
Tarvitseeko tätä edes selitää? XD Meille kaikille käy näin. XD
Silloin kun jollekkin mulkulle saat kunnolla luun kurkkuun. XD
Joskus täytyy vain päästä muista h#lv#tin kauas ja vain päästää kaikki ulos mitään peittelemättä. Itkut ja tärinät mukaan lukien. Itse lähden tällöin autolla ajelemaan ja joko teen näin samalla kuin ajan tai jos menee liian pahaksi, niin parkkeeraan jonnekkin jossa ei ole ristin sielua.
Kun saat viimeinkin anteeksi pyynnön johonkin joka on satuttanut sua paljon, muttet ole vielä valmis antamaan anteeksi. Kun joku väittää olevansa pahoillaan, mutta hänestä paistaa se ettei se tarkoita sitä ollenkaan. (En ole koskaan kuullut anteeksi pyyntöä ihan oikeista asioista, vaan sellaisita joista ei tarvitsisi edes pyytää anteeksi. Tai sitten on ollut niitä että ollaan muka pahoillaan, mutta sen näkee kilsan päähän että ne valehtelee.)
Kun on pitkä ajomatka ja kaikki kyytiläiset ovat takapenkki kuskeja. XDD
"Mihinsä oikeen oot menossa?" , "Tää on oiko reitti."
Meille kaikille täällä maailmassa on edes yksi sellainen ihminen jonka kanssa tuntuu melkein aina tältä. Minulla on sellainen vintiö joka on minulle kuin oma pikkusisko ja jos pitäisi kuvailla millaisia me ollaan, on kaksi loistaa esimerkkiä: Ellie(pikkusisko) ja Joel (minä) Last Of Usista ja Bruce (pikkusisko) ja Alfred (minä) Gothamista. XD <3
Tulen ikuisesti olemaan kiitollinen elämälleni, että olen saanut nämä kultaiset ihmiset elämääni ja että he ovat jaksaneet pysyä luonani näinkin pitkään. <3
Kun pystyin viimein keskustella yhden ihmisen kanssa kunnolla, joka on sulkenut minut ulos vuosien ajan. Olemme nyt päälle vuoden ajan pystyneet puhumaan paremmin asioista kuin koskaan ja tiedän pystyväni auttamaan häntä jos sen tarve on tullakseen
ja voin vaan sanoa
Että se tuntuu ihan taivaalliselta. <3
Minun on pakko laittaa nämä tänne. <3 Ollessani 12 - vuotias, tapasin yhden pikku vintiön.
Olin niin väsynyt ja tuntui että elämä ja tunteeni olivat karheita ja olin epätoivoinen. Halusin edes yhden terveen ystävä suhteen.
Kun tapasin tämän pikku vintiön, en ollut koskaan nähnyt ketään joka olisi ollut niin iloinen nähdesään minut.
Kun tunnet olosi epäileväksi ja käyttäydyt kuin paraskin kissa mulkoillessasi ympäristöäsi.
JOULUUUU!! XDD <33 :33
Joskus vain haluaisi nukkua 2 viikkoa... XD
Nonniin. On aika ruveta lopettelemaan.Yritin tällä postauksella sanoa, että vaikka mitä kävisi, vaikka kuinka sattuisi, niin jossain vaiheessa asiat selviää. Tavalla tai toisella. Se on tultu huomattua, että vaikka kuinka pitkään tuntisit olosi tarpeettomaksi, epätoivotuksi, niin jossain täältä maailmasta löytyy sinulle joku joka ei halua ikinä menettää sinua. Ja pitää sinua äärimmäisen tärkeänä. Saattaa jopa pitää sinua tärkeimpänä maailmassa. Meille kaikille on edes yksi sellainen ihminen. Ja sinun täytyy aina, ihan sama miten kävisi, aina löytää syyn elää ja jatkaa eteenpäin. Koska sinun unelmillasi, sinun tunteillasi ja ehdottomasti sinulla on aina merkitystä. Vaikka monet väittäisivät toista, niin se ei tarkoita että olisit mitätön. Kukaan, ei vitt# kukaan meistä ole mitätön. Sen takia miksi minä täällä vielä pyörin on mun perhe, sukulaiset ja ystävät. He ovat suurin syy miksi täällä vielä pyörin. He ovat olleet minun pelastukseni ja olen äärimmäisen suojelevainen heitä kohtaan. Voin sanoa, että jos heitä satuttaa oikein pahasti, niin minusta tulee Jack Bauer tai Terminaattori. (Minut voi suututtaa nopeasti silläkin että on täysi persläpi kenelle tahansa.) Toinen syy miksi täällä pyörin on sellainen, että jos menettäisin kaikki läheiseni tavalla tai toisella, niin se olisi ainoa asia joka minut pitäisi täällä. Se on yksi sana. Se on hyvin simppeli. Niin kauan kun voin kuulla tai nähdä sen sanan, niin aion pyöriä täällä. Niin kauan kun joku sanoo sen, niin kauan kun jostakusta ihmisestä näkyy se sana, niin kauan kun kuulen sen sanan päässäni, aion olla täällä.
Eli vielä kerran. Meille kaikille on edes yksi ihminen, joka ei ikinä haluaisi menettää meitä ja pitää meitä äärimmäisen tärkeänä.
Meille kaikille on edes se yksi ihminen, joka rakastaa meitä. Tapahtui mitä tapahtui.
Nonih. Olen pahoillani jos masennutin ketään, mutta tuossa otsikossa annoin jo vähän ennakkovaroituksen postauksen aiheesta, joten sinänsä ei pitäisi olla yllätyksenä jos tämä ei ole täysin " Hihahhei!! Ja Jippijaijei!!" materiaalia. Toivon ihan sydämeni pohjasta, että tästä postauksesta on edes jollekulle apua, edes vähän. Yritän tehdä lisää kunnollisia postauksia joista voisi olla ihmisille apua. Kerta kun joulu lähestyy, niin aion tehdä kaksi postausta sen kunniaksi vielä tämän lisäksi. Yksi tosiaan liittyy Myer Briggsiin ja toinen sisältää minun ja yhden ihmisen toilailusta ja siinä lisänä tulee tietysti joulumielistä materiaalia. Ei muuta kuin aivan ihanaa Joulua ja Uutta vuotta kaikille! Ja osoittakaamme kaikille, että heillä on merkitystä ja levittäkää hyvää ja lempeää rakkautta eteenpäin, sillä ihmiset tarvitsevat sitä. Ihan oikeasti. Joten pitemmittä puheitta, Kiitos tuhannesti kaikille lukijoille ja Iso kumarrus vielä kaupan päälle! Aivan ihanaa ja täydellistä Joulua teille kaikille! <3
Ne jotka ovat seurailleet blogiani jo vähän pidempään varmaan huomasivat, että olen vähän muokkaillut ja poistellut postauksistani rutosti hymiöitä ja sellaista yli energisyyden merkkejä. Sille on omat syynsä. Yksi niistä on se, että minua hävetti, ahdisti ja häiritsi nähdä liikaa: "!!! XDDDDD" tuota meininkiä. Toinen syy taas on sellainen jota en voi täällä kertoa. Se on kuitenkin pistänyt minut miettimään paljon asioita. Jopa erittäin vanhojakin. Eli olen muistellut asioita jopa niin taakse kuin siihen aikaan kun olin 3 - vuotias. Minä aina teen sellaista itsetutkiskelua, mutta nyt kyllä elämän tilanne pisti oikein kunnolla miettimään asioita. Olen saanut siis inspiraation kertoa joitakin kommelluksia ja tapahtumia mitä olen kokenut. Kerron asioita alkaen siitä kun olin 3 vuoden vanha ja jatkuen sitten nykyisyyteen. Jos tämä tuntuu menevän liian pitkäksi, niin saatan tehdä toisenkin postauksen tähän aiheeseen. Saa nähdä. Koitan kertoa sellaisia, jotka eivät ole kovin lyhyitä ja/tai liian jokapäiväisiä asioita. ( Ja kuten aina tuttuun tapaan. En Omista Yhtään Näistä Giffeistä!)
1. Jos aloitetaan ihan ensimmäisistä muistoistani. Olin noin 3 vuoden vanha ja olimme jonkinlaisessa ulkona olevassa vesipuistossa. On todella lämmintä ja olen juoksemassa puisia portaita ylös, koska haluan laskea yhtä vesiliukumäkeä alas. Äitini huutaa minua tulemaan takaisin, mutten tottele ja jatkan vain kipuamista. Päästyäni vesiliukumäen eteen ja katsoessani kun se kaartuu kauas, kauas alas, alan tuntea heikkoa oloa ja niin kuin lämpiäisin kokonaan sisältä ja sydän jyskyttää. En uskalla. En pysty. Seison vielä hetken, mutta päätän palata äidin luokse.
2. Muistan olleeni siinä 3 ikäinen kun isälläni oli sellainen nais ystävä joka vihasi minua. Mitä hänestä ulkoisesti muistan niin hän muistutti Famke Janssenia. Tässä tulee aika monta tapahtumaa kerralla. Isä asui kaksi kerroksisessa, punaisessa omakoti talossa. Minä ja veljeni oltiin isän luona joka toinen viikonloppu ja vietimme suuren osan ajasta yläkerrassa ja isä alakerrassa. Jotta tämä olisi helpompaa selittää, niin vaihdan tämän nais ystävän nimen Niinaksi. Niina oli kateellinen isästä. Hän ei tykännyt kun minä ja veljeni oltiin isämme luona, koska olimme äitimme lapsia. Toinen syy on se, ettei isä hallunnut Niinan poikaa hänen kotiin. Joten Niina oli hyvin katkera monista asioista, joten hän osoitti mieltään minulle, koska veljeni tiesi milloin olla kuin ei oliskaan. Hän oli aina mestari siinä. Mutta minä en suostunut alistumaan Niinalle. Aina kun tein jotain josta hän ei pitänyt, niin hän yritti käydä käsiksi. Pääsin kuitenkin aina pakoon ja piiloon häneltä. Yhdellä kerralla hän vei minut yläkerran vessaan ja yritti opettaa minulle niistämistä. Isä ja veljeni olivat yläkerran oleskelu huoneessa. En muista mitä tein väärin, mutta ilmiselvästi Niina ei tykännyt tyylistäni. Hän vihaisesti ja ärtyneesti sanoi: "Ethän sä osaa edes niistää!" ja nosti minua hiuksista niin, että jalkani nousivat ilmaan ja astui ulos vessasta. Hän nostaa minua vähän lisää ja pitää minua isän suuntaan joka istuu sohvalla vahtien veljeäni. Heti kun olimme tulleet vessasta isä katsoi meidän suuntaan. Niina sanoi:"Tää likka ei edes osaa niistää". Sen jälkeen oli syvä hiljaisuus. Pelkäsin, että isänikin olisi pettynyt minuun kun näin hänen katsovan kiehuvasti meidän suuntaan. Mutta tajusin että isä ei katsonutkaan minua, vaan minua pitelevää Niinaa. Mietin, että miksi isä oli Niinalle vihainen. Olin tottunut siihen ajatukseen ettei isä tykännyt, piitannut, eikä sietänyt minua, joten oli outoa nähdä ettei hän tällä kertaa näyttänyt pettyneeltä minuun. Sen pienen hetken jälkeen aloin repiä Niinan sormia ja tiputtauduin ja tallasin hänen varpaitansa niin lujaa kuin pystyin ja lähdin karkuun. En muista että lähtikö hän perääni silloin.
Yhdellä kerralla kun hän taas yritti tukistaa minua, niin juoksin yläkertaan isäni huoneeseen. Siellä oli vain yksi ikkuna, jonka alla oli tikkaat, joten juoksin ikkunalle ja kiipesin tikkaat alas. Isä ei ollut kotona silloin. Päästyäni alas, kuulin että Niina oli tulossa ulos, joten kiipesin takaisin tikkaat ylös, suljin ikkunan ja juoksin yläkerrassa olleeseen vessaan. Siellä vessassa oli sellainen niin sanottu neliskanttinen kolo seinässä johon pystyi esim. asettamaan vessapaperi pusseja tai sellaista. Piilouduin koloon ja vedin suojaverhon kolon eteen ja odotin. Niina ei löytänyt minua. Jonkun ajan kuluttua kuulin isän palaavan kaupasta. Niiina ja isä huusivat jostain alhaalla ja kuulin pian isän hätäiset askeleet yläkertaan. Isä kutsui minua hätäisen kuuloisena. Säälin isääni joten huikkasin olevani vessassa. Isä astui heti vessaan ja minä siirsin varovaisesti suojaverhon sivuun ja katsoin vähän jännittyneenä isääni, odottaen että hän alkaisi huutamaan minulle. Isä vain huokaisi helpottuneesti ja näytti surulliselta. "Älä enää ikinä tee noin." Nyökkäsin ja lupasin isälle. "Tulehan sieltä." Isä sanoi rauhallisesti, joten kömmin kolosta pois ja astuin isän kanssa vessasta ulos.
Kun olin jo neljän vanha ja olin veljeni kanssa taas yläkerrassa värittämässä veljeni kanssa värityskirjojamme. Niina ja isä olivat ostaneet meille molemille samanlaiset Disneyn värityskirjat. Olin värittämässä Simbaa ja Mufasaa, kun Niina saapui yläkertaan. Muistan nähdessäni hänet etten hallunnut ilmehtiä hänelle mitenkään. En halunnut osoittaa hänelle mitään huomiota. Minua häiritsi se eniten, että hän hymyili meille kiltisti. Ajattelin, että mikä hänelle oli tullut. Hän väritti ensin veljeni kanssa jotain. Olin helpottunut ettei hän ollut tullut luokseni, mutta vahdin koko ajan, ettei hän tekisi veljelleni mitään, sillä hänen käytöksensä oli niin epäilyttävää. Muttei hän tehnyt mitään. Hän vain jutteli veljelleni ja väritti. Hetken päästä hän nousee ja kävelee viereeni lattialle. Koitin olla huomioimatta ja puhumatta ja koitin olla näyttämättä hänelle, että hänen läsnäolonsa häiritsi ja ahdisti minua. Hän väritti kanssani Simbaa ja Mufasaa ja koitti jutella minulle. Vastasin hänelle vain sanoen: "mm...", mutta koitin pysyä mahdollisimman pitkään hiljaa. Aikaa kului, kunnes iskä asteli yläkertaan. Hän jäi seisomaan yläkerran oleskeluhuoneen ovenrakoon seisomaan nojaten kädellään ovenraon karmiin. Hän heti ensimmäisenä tuijotti hyvin valppaana, vihaisena ja tuimana Niinaa. Kuin koittaisi vahtia häntä ja samalla sanoa hänelle, että annakkin lasteni olla. Niina vain hymyili kiltisti ja tyynesti isäni tuijotukseen ja hiljaisuudelle. Tuijotin heitä kahta miettien, että mitä oikein oli meneillään. Miksi Niinalla oli syytä hymyillä ja miksi isä oli niin vakavasti vihainen. Sen päivän jälkeen en ole enää koskaan nähnyt Niinaa. Äitini on joskus kaupungilla nähnyt hänet. Mitenköhän reagoisin jos tapaisin taas Niinan? Pelkäisinkö? Tärisisinkö? Hyperventiloisinko? Vai enkö tuntisi mitään? Ken tietää.
3.Nyt kerron sekalaisia juttuja siitä ajasta kun olin päiväkodissa. Siellä oli yksi nainen joka ei myöskään sietänyt minua. Hänessä ja Niinassa oli samaa. Molemmat olivat pitkiä, hoikkia ja musta tukkaisia. Niinalla oli vain lyhyt polkka tukka, kun taas tällä päiväkoti valvojalla oli pitkä poninhäntä. Kutsukaamme häntä vaikka Johannaksi. Johanna helposti suuttui minulle ja aukoi päätään ja kun sanoin vastaan niin hän vasta "riemastui" lisää. Yhtenä talvena kun olimme pihalla ja muut leikkivät keskenään niin olin yhden pajan takana istumassa yksin. Päiväkodissa ollut ruoka oli monesti minulle pahaa, joten en melkein ikinä syönyt siellä. Tuo oli yksi niistä päivistä. Olin nälissäni ja janoinen. Katsoin vieressäni olevaa lunta. Sehän on vain taivaasta tullutta vettä, mutta eri muodossa. Joten sitähän voisi syödä, ajattelin. Tuijotin lunta ja vesi alkoi keräytyä kielelleni, joten jouduin nielaisemaan. Otin hanskani pois ja otin ensin pienen määrän lunta. Se oli ihanan kylmää ja se suli nopeasti suussani vedeksi. Se tuntui ihanalle ja mastuikin hyvälle. Otin koko ajan vähän enemmän ja enemmän. Yhtäkkiä yksi tyttö tuli pajan taakse ja näki touhuni. "Syök sä lunta?! Hyi!". Ennen kuin ehdin sanoa mitään, tämä tyttö juoksi jo hakemaan jotakuta valvojaa. Halusin piiloutua, paeta, esittää etten ollut tehnyt mitään. Mutten liikkunut paikastani mihinkään. En halunnut että jos menisin pois pajan takaa niin kaikkialla muaalla oli ihmisiä ja joku valvoja pistäisi niin suuren mölyn asiasta, ettei kellekkään jäisi epäselväksi kuka oli syönyt lunta. En halunnut olla pilkan kohteena. Toinen oli se, että tajusin ettei pakeminen hyödyttäisi. Joten odotin, että kuka sieltä tulisi. No jos mitenkään voisi arvata, niin tottakai sieltä tuli Johanna. " Jahas! Kun ruoka ei kelpaa niin sitten sä täällä syöt lunta!". En sanonut mitään. Tuijotin häntä vain ja odotin. Hän veti minut ylös ja vei minut sisälle. Hän veti minut keittiöön ja tyrkkäsi käsiini lautasen. " Käy hakemassa lunta pihalta tähän ja tuo se tänne sisälle!". Tein työtä käskettyä. Menin hakemaan lunta juuri siitä kohtaa mistä sitä olin syönytkin, koska näkisin mitä siinä olisi ja arvasin että hän kuitenkin olisi halunnut hakevan juuri sieltä. Palasin sisälle. Jossain vaiheessa päivää kaikki kutsuttiin yhteen huoneeseen. Istuin seinän viereiseen etupöytään, jotta olisin mahdollisimman kaukana muista. Johanna tuli huoneeseen. "Yksi teistä on tänään käynyt syömässä pihalta lunta!". Hän piti saarnan ja vaikkei hän sanonut nimellä, niin kellään ei jäänyt epäselväksi, että kuka se oli. Johanna käveli eteeni lautanen kädessään, jossa oli se sulanut lumi ja piteli sitä naamani edessä. Siellä oli pari pientä mustaa pistettä ja pari hiuksen ohutta oksaa. En reagoinut mitenkään siihen ja huomasin, että Johanna ei tykännyt siitä. Hän kiersi näyttämässä lautasen jokaiselle ja piti samalla saarnaa. Minä vain tuijotin eteeni ja ajattelin :" Tiedetään, tiedetään.". Enkö ollutkin hirveä kersa?
Lisää samaan aikajaksoon liittyviä juttuja. Muita talvi meininkejä muistan, kun muilla mukuloilla siellä oli tapan kiivetä yhteen metallista tehtyyn kiipeily torniin ja laittaa kielensä siihen ja katsoa, että kuinka käy. Yhdellä kerralla kiipesin siihen ennen ketään muuta ja vain katselin maisemia. Hetken päästä kaksi poikaa ja kaksi tyttöä ryntäsivät tornin luo ja he kiipesivät samalle tasolle missä olin. Katsoin heidän kikatusta, kilpailua ja touhua hiljaa, kunnes yksi pojista sanoi laittavansa kielensä tornin kaiteeseen. Sanoin heti että älä tee sitä, mutta eipä auttanut. Poju nuolaisi pystysuuntaista metalli kaidetta ja näytti ettei hänen kielensä jää kiinni. Mutta se jäi kuitenkin kielen päästä kiinni. Raasuhan meni paniikkiin ja muut jotakin koittivat neuvoa hänelle, en saanut selvää siitä mölyn sekamelskasta. En tiennyt, että toimisiko temppuni, mutta uskoin sen toimivan. Otin vasemman käteni keskisormella ja etusormella pojan kielestä kiinni siten, että pidin hänen kieltä sormien välissä, mutta sormenpäät olivat siinä kohtaan missä hänen kielensä oli kiinni. Käskin pojan lopettaa rimpuilemisen, jottei repisi kieltään. Yritin sormillani lämmittää metallia, jotta hänen kielensä vapautuisi. Kesti pienen hetken kunnes hänen kielensä irtosi varovaisesti. Päästin hänen kielestä irti ja pojan ystävät heti auttoivat hänet alas kiipeilytornista ja juoksivat hänen kanssa sisälle. Jäin katsomaan heitä, kunnes he katosivat sisälle. Oleskelin koko loppu pihallaolo ajan tornissa ja katselin ympärilleni ja mietiskelin.
4. Nämä kertomukset ovat siltä ajalta kun olin 6-7 vuotias. Veljeni joutui sellaiseen hoitolaan noihin aikoihin. Muistan vain ensimmäisen päivän kun hän sinne meni ja viimeisen päivän kun hänet vapautettiin. Ensimmäinen päivä ei ollut kummoinen. Mutta viimeinen päivä jätti minuun ilmiselvän jäljen, enhän muuten muistaisi sitä. Odotan hoitolan parkkipaikalla harmaan automme vieressä ja odotan veljeäni ja äitiäni. He astuvat hoitolasta ulos ja kävelevät luokseni. Äiti katsoo veljeäni koko ajan ja pitää kättään hellästi veljeni selällä. Heti kun näin veljeni, niin ajattelin : "Mitä hyötyä tuosta paikasta oli?". Tajusin sen verran, että hoitolan piti olla veljelleni avuksi, mutta sieltä ulos tullut veljeni ei ollut yhtään muuttunut. Hänen katseensa oli yhä tyhjä, kolkko ja yksinäinen. Siitä paikasta ei ollut yhtään apua.
Kun olin jo ekalla luokalla, niin äitimme halusi että minä ja veljeni oltaisiin iltapäiväkerhossa viettämässä aikaa, eikä kotona jossa kukaan ei ole vahtimassa kun hän on töissä. Minulle heti tuli tunne, että se on huono idea ja toiseksi tiesin ja tunsin etten tarvinnut holhoamista. Äiti kuitenkin laittoi meidät sinne. Iltapäiväkerho sijaitsi ihan ala-asteeni vieressä. ( Se on aikoja sitten purettu ja siinä on rakennettu iso rakennus tilalle.) Istuin kerhon pitkällä käytävällä ja luin Teinininjakilpikonna - lehteäni. XD Siellä oli myös kaksi minun luokalla ollutta tyttöä. He sähelsivät jotakin ympärillä ja käsitykseni mukaan yrittivät härnätä minua. Katsoin vain heitä kummastellen. Veljeni oli salin päädyssä olevassa huoneessa muiden poikien kanssa. En nähnyt mitä siellä tapahtui. Sen kerhon valvoja, jonka piti vahtia meitä, istui vain siellä ruokahuoneessa itsekseen ja antoi meidän tunaroida miten vain. Jossain vaiheessa oli ruoka-aika. Meille annettiin vain yksi näkkileipä ja lasi maitoa. Aluksi ruokailu meni hyvin, mutta huomasin että pojat eivät syöneet vaan nojasivat takanani olevaan tuolittomaan pöytään ja katsoivat valvojaan päin. Arvasin että nyt on tulossa jonkinsortin saarna. Valvoja rupesi torumaan veljeäni, että hän oli muka kiusannut jotain poikaa. "Hänellä on Diabetes/Astma!" sanoi valvoja. En muista kumpi noista se oli, mutta muistan sen että ajattelin, entä sitten? Sen pojan Diabetes/Astma ei liittynyt mitenkään siihen kiusaamiseen jota veljeni mukamas teki. Pojat olivat kinastelleet jostain dinosaurus leluista. Veljeni oli leikkinyt niillä ensin ja tämä D/A poika yritti ottaa niitä häneltä. Joten riita syntyi. Eihän tuohon mikään sellainen vaiva/sairaus liity. Kuitenkin, valvoja sanoi veljelleni että hän saa lähteä täältä. Veljeni totteli ja rupesi lähtemään. Ajattelin että mitä helevattua touhua tämä on ja lähdin veljeni perään. Veljeni oli laittmassa jo ulkovaatteita eteisessä, kun saavuin hänen luo. Rupesin itsekkin keräämään kamppeitani. Yhtäkkiä valvoja huusi minulle:" En minä sinua käskenyt lähtemään, Maria." Katsoin ruokalaan päin. Valvoja istui vieläkin pöydässään ja muut mukulat olivat änkeneet ovi aukkoon minua tuijottamaan. " Kyllä mä saan lähteä veljeni perään, jos mä haluan." Vaikka syntyikin täysi hiljaisuus, niin jokikisen henkilön kasvot ruokalahuoneessa venähtivät. Heidän silmänsä olivat suurina ja leuat lattiassa. Katsoin heihin vielä hetken ja sitten laitoin kengät jalkaan ja lähdin hölkäten veljeni perään. Sain hänet pian kiinni. Kun kävelimme ala-asteemme ohi sanoin hänelle:" Eihän palata tonne enää ikinä?", johon hän vastasi: "EI.". Sanoin lopuksi ei todellakaan ja kävelimme yhdessä kotiin. Kotona pelasimme veljeni kanssa pleikkari kakkosella jotain, en muista mitä. Kun äiti tuli töistä, niin hän ryntäsi halaamaan meitä ja pyysi anteeksi että pisti meidät sinne. Äiti oli kuulemma töistä päästyään käynyt kerholla hakemassa meitä. Valvoja oli sanonut äidilleni vain, että hän oli passittanut veljeni kotiin ja että minä olin mennyt perässä. En ole koskaan kuullut surkeammasta valvojasta. Yksi: Sä et voi noin vain päästää ja passittaa ulos toisen lapsia! Sä olet valvoja! Sä VALVOT niitä lapsia. Vaikea valvoa jos et tiedä missä ne on. Toinen: Et kerro niiden lasten vanhemmille mitään. Vasta sitten kun niitä tullaan hakemaan ja kun asiasta kysytään. Siihenhän on voinut mennä ties kuinka monta tuntia kunnes niitä tullaan hakemaan! Mut joo, kuitenkin. Eipä ainakaan jouduttu sinne uudestaan.
Katsoin 7- vuotiaana ensimmäisen Robocopin äitini kanssa. Minua huvittaa se että äiti ei laittanut kättään silmieni eteen kun alkupuolella Murphy ammutaan osiin, mutta sitten äiti laittaa käden eteen kun puolessa välissä tämä yksi pahis jättää yhden tyypin luo kranaatin. Tyyppiä on ammuttu jalkoihin joten hänen on vaikea liikkua ja juuri kun hän koskee kranaattiin, niin se kaatuu ja näytetään ulkoa kun se talo räjähtää. Ennen räjähdystä äiti lättää kätensä silmilleni ja minä vain huudahdan : "Hei! Miksi sä noin teit?!", "Noin nyt voit jatkaa.". Katson äitiäni hetken ärtyneesti ja kummastellen, mutta pian taas tuijotan elokuvaa innoissani. En tiedä miksi se väkivalta ei vaikuttanut minuun. Muistan etten pitänyt siitä, mutta en pystynyt keksimään niihin tilanteisiin silloin toisenlaista ratkaisua, joten jouduin hyväksymään sen. Loppua kohden minun kävi niin saa#ana#%i sääliksi sitä yhtä pahista joka joutui siihen happoon ja se yrittää pyytää apua rikostovereiltaan. Ja kun se vielä menee palasiksi kun se yksi rikostoveri vahingossa törmää siihen autollaan. Sitä en sietänyt ja en vieläkään pysty/halua katsoa niitä kohtia. Aina kun katson sen elokuvan niin vältän niitä kohtia kuin ruttoa. Että sellaista.
Nämä on viimeisiä kertomuksia kun olin 7 - vuotias. Olimme veljeni kanssa olohuoneessa. Huomasin yhtäkkiä että äiti tulee terassimme kautta sisälle, jota hän ei ikinä tee, joten heti mietin että mikä on meneillään. Äiti tulee ovesta sisään ja kantaa hämärää koppaa. "Mulle on teille pieni yllätys." Äiti seisoo edessämme vähän tutkaillen reaktiotamme kunnes laskee kopan lattialle. Katson koppaa ja huomaan heti jotain ihanaa. Se on kantokoppa, jonka sisällä on pienen pieni, mustavalkoinen, suloinen kissanpentu. Tuijotan sitä lumoutuneena samalla kun kuuntelen äidin kertovan mistä sai sen ja miksi. Äidin työkaveri oli menossa autolleen, kunnes kuuli yhtäkkiä miukunaa. Hän löysi autonsa alta laatikon, josta lähti se miukuna. Tämä työkaveri sattui olemaan allerginen kissoille joten äiti otti sen huostaan. Se kissa oli ainoa ystäväni. Se sai kuusipentua yhdessä vaiheessa. Ne olivat ylisuloisia. Yhtenä päivänä päästyäni koulusta näin kun Liisa(emo kissa, ystäväni) vapautti pentunsa vessasta, jossa pidimme niitä kun ne allergisivat äitiä. "Liisa!!" Huusin, jolloin Liisa seisahtui paikoillen ja odotti kiltisti kun tulin hänen luo ja laitoin sen hellästi takaisin vessaan. Lähdin etsimään pentuja ja löysin 4 pentua nopeasti. Kaksi viimeistä oliva huoneessani toisen sain nopeasti, mutta toinen koitti olla ovela. Se oli kirjahyllyni takana. Kun menin oikealle puolelle, se tuli vasemmalta puolelta. Tätä meni hetki kunnes sain idean. Kun olin hätyytellyt hänet vasemmalta puolelta ja hän meni taas piiloon, niin sipsutin oikealle puolelle siten ettei se pentu voinut nähdä minua, mutta kurkotin pääni siten että minä näin sen. Pentu kurkisti nurkan takaa varovaisesti ja lähestyi varoen. Juuri ennenkuin hän näkisi minut nappasin hänet ylhäältä päin ja pentu miukaisi söpösti. Silitin sitä varovasti ja hitaasti yrittäen sanoa että ei ole hätää, jonka jälkeen se rauhoittui. Menin viimeisen pennun kanssa vessaan viettämään niiden kanssa aikaa. Muistan kuinka pennut tulivat luokseni nukkumaan ja kuinka Liisa tuli viereeni lepäämään ja kerjäämään paijaamista. Tunsin olevani tyytyväisempi ja onnellisempi kuin ikinä. Se hetki jatkui kunnes veljeni tuli koulusta ja äiti töistä.
Jouduimme siirtämään kissat terassillemme, sillä ne vain allergisoivat äitiä entisestään. Päästyäni taas koulusta ja halutessani mennä olemaan taas kissoille seuraksi niin näin kun ne yrittivät kiivetä asettamaamme aitaa. Ryntäsin terassille ja otin pentuja varovasti aidalta ettei niiden tassut ja kynnet kärsisi. Aina kun sain kaksi alas, oli jo neljä kiipeämässä. Kun viimein sain kaikki alas, niin menin niiden luokse makaamaan. Liisa puski hellästi päätäni, kun paijasin sitä ja sen pentuja.
Yhtenä aikaisena aamuna kuulen Liisan miukuvan ja tökkivän kasvojani. Avaan silmäni ja kysyn että mikä on, mutta Liisa vain miukuu. Nousen istumaan ja kävelen Liisan kanssa ovelleni. Avattuani sen silmäni lentävät apposen auki. Muurahaisia. Muurahaisia eteisestämme, keittiöön ja siihen asti josa yhdistyy kaikki huoneet. Äitini ja veljeni seisovat leuat lattiassa. Veljeni kiroilee ja äitini vaan hokee että mistä ne tuli. Liisa seisoo vieläkin vieressäni ja hakkaa jokikisen muurahaisen joka lähestyy minua. En muista mitä teimme niille.
Kerran kun olimme käymässä isoäitimme luona ja olimme veljen kanssa menneet edeltä kotiin, kun äidin täytyi käydä hoitamassa pyykit. Niin menin ottamaan omenan. En kuitenkaan syönyt sitä sillä se oli mennyt huonoksi. Minua otti päähän. Kävelin roskikselle ja meinasin vain viskaista omenan roskiin heti sen avattuani, mutta seisahdin sillä sekunnilla kun sen avasin. Muurahaisia. Isoja, pieniä ja LENTÄVIÄ muurahaisia. En viitsinyt liikkua etten antaisi niille syyn lähteä liikkeelle. Huusin veljeni nimen, hän huusi: " Mitä?", "Tuu käymään täällä.". Hän murahtaa ja tömistelee paikalle. Heti kun hän huomaa muurahaiset hän alkaa kiroilla. Heti sen jälkeen kuulen kun äiti saapui eteiseen. Arvaan että nyt äidillä palaa hermot, mutta päätän silti kertoa. "Äiti...", "Niin?". Äidin ääni on väsynyt, en ole varma johtuiko se isoäidistä vai pyykkäämisestä. "Tuleppa tänne kattomaan.", äiti kävelee keittiön ovelle ja samalla kysyy:"No mitä nyt?". Heti sen jälkeen äiti tajuaa. Huomaan sen sillä äidin silmät suurenevat ja hän näyttää uhkaavalle. Arvaan että nyt ei ole hyvä juttu olla tässä, joten kävelen nopeasti veljeni luo ja työnnän hänet edelläni hänen huoneeseensa samaan aikaan kun äitini alkaa kiroilla ja huutaa kuin palosireeni. Laitan veljeni huoneen kiinni ja sanon veljelle että jatka vain pelaamista, joten hän tekee niin. Jään oven luo vahdiksi kuuntelemaan ja varmistamaan etten päästä äitiä huoneeseen.(Äiti ei ole koskaan satuttanut meitä. Ei koskaan. Mutta tuossa näkyy minun luottamus ongelmat. Ihminen joka ei ikinä satuttaisi minua tai veljeäni ja silti minä pelaan varman päälle. Hyvin ärsyttävää, vai mitä?) Kuulen kun äiti kiroilee ja talsii ympäri taloa. " Nyt kyllä mä soitan niille myrkyttäjille ja pyydän niiden.." En muista tarkalleen mitä hän sanoi, sillä kurkistin oven raosta ja näin kuinka vihainen hän oli. Inhosin sitä tunnetta, että äitini näytti mukamas silmissäni uhkaavalle, vaikka hän raivosi muurahaisille, ei meille. Silti en uskaltanut mennä hänen luo. Häpesin itseäni. P.S Annoimme Liisan pois kun olin yhdeksän. Äiti ei kestänyt sitä pentujen allergisointia.
5. Olin 8 - vuotias kun olin pihalla yksin yhtenä päivänä. Olin istumassa hiekkalaatikolla ja vain heittelin hiekkaa. Yhtäkkiä näin Pyörävajan luona jumalattoman rotan. Nousin heti seisomaan ja olin varuillani. Rotta kipitteli hiekkalaatikon viereen. Se hetken tuijotti minua, kunnes se yhtäkkiä lähti minua kohti. Peräännyin niin nopeasti kun pystyin ja samalla yritin keksiä miten saan sen lähtemään. Olin jo hiekkalaatikon reunalla, mutta en halunnut lähteä jos se rotta vaikka jäisi sinne ja joku pieni muksu ei tajuaisi. Yhtäkkiä rupesin haukkumaan kuin koira ja koitin pitää itseäni niin uhkaavana ja päälle käyvänä kun pystyin ja toivoin että se tehoaisi. Se tehosi. Se alkoi lähteä luotani pois. Jatkoin samaan malliin ja yritin katsoa minne se pakenee. Se meni hiekkalaatikon vieressä olevaan liukumäen alle ja kaivautuin siellä olevaan koloon. Katsoin että tuleeko sieltä muita rottia kimppuuni. Ei tullut. Juoksin hakemaan harjan jolla putsataan kerrostalojen käytäviä ja palasin liukumäen viereen. Menin hiekkalaatikon sisään, jos vaikka en ehtisi väistää rottaa joka puraisisi jalkaani. Kokeilin tukkia kolon hieakalla. Kun sain sen umpeen virnistin itsekseni vähäsen. Ei kauaa mennyt kunnes yksi rotista pökki hiekan pois ja virneeni hyytyi heti. Rotta vain palasi koloonsa. (Joo, "neron leimaukseni" oli surkea, mutta minä ajattelin kakara logiikalla. Tiesin että rottia ei estä mikään hiton hiekka, mutta sillä hetkellä luulin että hiekasta ois ollut muka jotain hyötyä.)
Meillä oli yksi naapuri joka ei sietänyt minua. Hänellä oli mustat hiukset, hän oli hoikka, pitkä ja hänellä oli silmälasit. Huomaatteko jonkinsortin kaavan? Tällä naisella oli poika. Minua noin 1-2 vuoden nuorempi. Kutsutaan tätä naista vaikka Oonaksi ja poikaa vaikka Kalleksi. Kalle itse alkoi tehdä kaveruutta kanssani ja suostuin sillä meikäläisellä ei ollut kavereista paljoa varaa. Kallen kanssa oli ihan hauskaa, kunnes yhden kerran huomasin että hänellä ja hänen äidillä on asiat vähän pielessä. Olimme Kallen kanssa pihalla, kunnes yhtäkkiä hänen äitinsä huusi häntä sisälle. "Tule mennään äkkiä sitä pakoon." Sanoi Kalle. Virnistin hänelle, mutta ajattelin että miksi. Hänen ilmeensä päätöksensä ja se kuinka hänen äitinsä huusi häntä. Se kaikki tuntui piilottavan jotain muuta kuin tottelemattoman lapsen ja ylisuojelevan äidin. Juoksimme pakoon. Hänen äitinsä juoksi perässä. Kun hän näki meidät ja me huomattiin hänet, Kalle rupesi juoksemaan nopeampaa, kun minä vain jatkoin samaan tahtiin ja yritin ymmärtää koko touhua. Ei ole tietenkään ihme, että Oona sai poikansa kiinni, mutta se miten hän puhui pojalleen ja miten Kalle reagoi siihen kun hänen äiti otti syleilyllä hänet kiinni. Kalle näytti rimpuilevan leikkisästi ja itsepäisesti, mutta siinä oli jotain. Hän ei mitenkään halunnut mennä takaisin kotiin. Se sai minut huolestumaan. Vaadin Oonaa päästämään Kallen irti, mutta hän vain katsoi minua murhaavasti ja ilmaisi etten saisi lähteä heidän perään. Kun he olivat menneet näkyvistä. Lähdin perään. Koitin pysyä heiltä piilossa ja koitin katsoa mitä Oona tekee. He menivät normaalisti sisälle. Odotin heidän terassin lähellä piilossa ja koitin nähdä ja kuunnella tapahtumia sisällä. He jatkoivat elämäänsä normaalisti. Katsoin heitä vielä jonkin aikaa, kunnes en enää tuntenut että oli jotain epäilyttävää meneillään ja lähdin takaisin sisälle.
Minun ja Kallen kaveruus meni pian pipariksi tuon jälkeen. Olin yhden luokkalaiseni kanssa hiekkalaatikolla. Hän oli minulle välillä mukava tyttö, mutta hän helposti kiusasi, syrji ja härnäsi minua koulussa. Mutta niinä hetkinä kun hän oli minulle kiltti niin vietin hänen kanssaan aikaa. Kalle tuli luoksemme ja pyysi että olisin hänen kanssaan. Yritin nätisti ilmaista että olin luvannut olla luokkalaiseni kanssa kahdestaan ja että toisella kerralla olisin hänen kanssaan. Lyhyesti sanottuna hän ei pitänyt siitä. Sillä sen päivän jälkeen hän kiusasi minua, jos oli samaan aikaan pihalla kun minä.
Yhtenä päivänä tallustin itsekseni pihalla ja satuin menemään heidän terassin ohi. Heillä näytti olevan jonkinsortin juhlat menossa, todennäköisesti Kallen synttärit. Olin seisahtunut paikoilleni heidän terassin eteen ja katsoin heitä vasemman olkani yli. Oona ja Kalle sattuivat olemaan terassin oven edessä sispuolella. Oona laittoi kyykyssä Kallen rusettia. Oona huomasi minun katsovan heihin päin ja promptisti näytti minulle kieltä. Heti sen jälkeen hän nousi ja käveli Kallen kanssa syvemmälle sisälle. Olin ihan tyrmistynyt. Ajattelin vain että minkäs ikäinen sinä oikein olet kun näytät kieltä pahansisuisesti lapselle? Tuijotin vielä hetken kunnes jatkoin tallustelua ja koitin ymmärtää Oonan aivoituksia.
Olin siinä 7-8 vuotias kun isällä oli ollut jo jonkin aikaa uusi naisystävä. Hän oli ihan mukava. Kutsutaan häntä vaikka Anniinaksi ja hänen tytärtään Ameliaksi. He molemmat olivat vaalea hiuksisia ja muistaakseni sinisilmäisiä. Amelia oli noin samanikäinen kuin veljeni silloin eli suurinpiirtein 10 vuotias. Minä, veljeni ja Amelia oltiin alakerran olohuoneessa hippaa. Minä olin hippa. Juoksimme vain olohuoneen pöytää ympäri, kunnes yhtäkkiä isän yhdeltä hyllyltä tippui jotain ja hajosi. Voitte kuvitella ketä syytettiin kun aikuset palasi kotiin? En ymmärtänyt miksi se putosi, sillä se hylly oli metrin ja puolen päässä jos meni sen hyllyn puoleiselle pöydän päätyyn. Iskä kutsui minut jossain vaiheessa sinä päivänä alakertaan. Pelkäsin vähäsen, mutta tiesin että oli parempi mennä tai saa kovemmat huudot. Isä käski minut tulla seisomaan viereensä. Hän makasi pöydän viereisellä sohvalla selällään. Hän katsoi tv: tä ja piti kaukosäädintä kädessään. Hän ei hetkeen puhunut mitään ja minä vain katsoin häntä. Hän näytti niin väsyneeltä, pettyneeltä ja vihaiselta. Hän viimein puhui ja piti lyhyen saarnan. Hän oli niin väsynyt ettei jaksanut huutaa minulle tai puhua pitkään. Koko ajan kun seisoin siinä, muistan miettineeni, että olisikohan isä onnellisempi jos minua ei olisi? Pystyisikö hän hymyilemään silloin? Vaikuttaa siltä, että hän ei vain pysty hymyilemään kun olen olemassa. Olin siinä vaiheessa ehtinyt nähdä vanhan kotivideon, jossa äiti videoi isääni kun hän pitelee minua vauvana sylissään. Isä näytti niin rennolle. Tyytyväiselle. Ei stressiä missään. Hän puhui siinä videossa minulle hellästi ja katsoi minua hellin silmin. Siihen asti se oli ainoa kerta kun olin nähnyt isän olevan onnellinen ja se oli videolla. Halusin pyytää isältä anteeksi. Anteeksi että et voi olla onnellinen kun olen olemassa. Mutta halusin nähdä isän nauravan, hymyilevän, olevan onnellinen! Halusin nähdä sen edes yhden kerran. Sitten voisin kadota. Sitten isä voisi hymyillä. En tiennyt tarkalleen mitä se olisi että katoaisin. Tajusin sen verran että olisin valmis katoamaan, jotta isäni ja veljeni voisivat hymyillä. Sillä he eivät melkein ikinä tehneet niin. Saarnan loputtua tuijotin isää vielä hetken. Yritin kuvitella isälle hymyn. En osannut. Mutta halusin nähdä sen. Palasin takaisin yläkertaan.
P.S Olen saanut vuosien varrella nähdä ja kuulla isän nauravan, hymyilevä. Olen saanut tuntea miltä isän halaaminen tuntuu. Olen saanut halia isää hellästi ja kovaa rutistaen. Olen voinut osoittaa hänelle kuinka paljon rakastan häntä. Olen saanut kokea kuinka isä on tehnyt kovia töitä ollakseen minun ja veljeni kanssa. Osoittanut rakkauttaan meille. Olen yrittänyt osoittaa etten haluaisi ketään muuta isää koskaan. Ja kuinka onnellinen olen siitä ettei hän lähtenyt elämästäni. Sillä hän olisi voinut. Mutta hän ei lähtenyt. <3
Ja voin sanoa, että pidän tästä jälkimmäisestä enemmän. Sillä pääsen todistamaan kaiken sen ihanuuden omin silmin ja olen päässyt osoittamaan isälle ettei hänen ole koskaan tarvinnut pelätä tai epäillä sitä, että vihasinko häntä. En ikinä. Ihan alusta asti rakastin isääni. Vaikka isä osasi olla pelottava, niin se ei silti muuttanut sitä kuinka paljon rakastan isääni. <3
6. Näissä tapahtumissa olen 9 - vuotias. Kun vielä asuimme Marttilan tiellä(Muurahais,Rotta ja vihaava naapuri, kodissamme), niin istuin liukumäen päällä ja mietiskelin. Yhtäkkiä tunnen jumalattoman kivun keskellä selkärankaani ja ähkäisen kivusta. Yritän pidellä kipu kohtaa ja samalla katsoa mikä aiheutti kivun. Takanani oli kaksi ikäistäni tai vähän vanhempaa poikaa ja heillä oli sellaisia puussa kasvavia, mutta tomaatin näköisiä kiven kovia "hedelmiä?". Liusuin liukumäeltä alas ja lähdin juoksuun. Yksi osui minua oikeaan poskeen ja ymähdin vastaukseksi. Juoksin ympäriinsä pihaa ja koitin karistaa heidät. Piilouduin yhteen pusikkoon ja luulin hetken karistaneeni heidät. Yhtäkkiä tunsin pään päälläni kauhean kivun ja mietin että mitä hittoa, mutta tajusin että pojut olivat menneet jommankumman luokse ja satuin olemaan sen parvekkeen alla olevassa puskassa piilossa. Lähdin taas juoksuun ja menin minun kodin takapihalle. Takapihalla oli paksu runkoinen koivu jonka keskellä oli sellainen kohta jossa pystyi istumaan ja josta kaikki oksat haarautuivat. Koivun molemmilla puolilla oli korkea tummanruskea aita jonka kautta kiipesin aina koivuun. Joten niin tein nytkin. Pojat heittivät selkääni ja takaraivooni niitä "hedelmiä?". Päästyäni koivuun luulin olevani edes hetken suojassa, kunnes yksi niistä osui suoraan otsaani. Yritin peruuttaa sellaiseen kohtaan josta ne eivät osuisi, mutta peruutin liikaa ja tipuin selälleni toiselle puolelle ja toisen kerrostalon pihaan. Toivoin että voisin jäädä siihen, mutta pelkäsin että ne pojat tulee perässä. Koitin kerätä henkeäni, mutta se salpauti heti kun tunsin takanani jonkun seisovan ja kuulin sen henkilön sanovan:" Mitä Hel%ettiä sä teet mun puulle?!".(Hän oli naapuri joka luuli omistavansa sen koivun ja ei tykännyt että sitä edes katsottiin.) Nousin heti ylös ja lähdin juoksemaan vastakkaiseen suuntaan hänen ohi. En aikonut mennä omaan takapihaan, sillä pojat saattoivat olla siellä, mutta oli mahdollisuus että he olivat lähteneet tuolta paapalta lipettiin, mutten halunnut riskeerata sitä. En uskonut että se paappa juoksisi perääni, mutta en vain halunnut lisä ongelmia. Edessäni oli taas korkea tummanruskea aita, joten näin raon sen alla. Uskoin mahtuvani siitä joten syöksyin juoksusta jalat edellä sen ali ja se tuntui jännälle ja helpottavalle, että mahduin sieltä. Päästyäni toiselle puolelle edessäni oli risupuskia joiden läpi vänkäsin, mutta heti sen jälkeen näin vanhan pariskunnan. Olin heidän kerrostalon pihalla, he olivat nähneet touhuni ja rouva oli nostanut sormensa minua kohti ja oli avaamassa suutaan. Syöksyin vasemmalla puolellani olevaan risupusikon suuntaan, mutta siinä sattui olemaan piikkilankaa. En piitannut siitä joten ängin siitä välistä. Se piikkilanka repi poskiani, hiusrajaani, käsiäni ja sääriäni, mutta en pysähtynyt. En muista huusivatko he minulle takanani, sillä olin täysin keskittynyt vain pääsemään pois. Päästyäni toiselle puolelle katselin heti ympärilleni odottaen taas "hedelmä?" pommitusta. Poikia ei näkynyt. Kävelin sisälle ja menin vedellä ja paperilla puhdistamaan haavani ja laitoin laastareita kaikkialle paitsi hiusrajaani. Heittäydyin huoneeni sängylle ja huokaisin syvään. Ajattelin itsekseni:"Ihan sama. En jaksa ihmisiä just nyt. Antakaa mun vain olla rauhassa." Sillä hetkellä olin onnellinen että veljeni vihasi minua, jonka vuoksi hän ei tulisi tsekkaamaan mikä minulla on. Menin sikiö asentoon ja yritin levätä.
Kun olin palaamassa yhtenä päivänä koulusta ja satuin ohittamaan yhden omakotitalon. Katsoin pihan lävitse ja näin, että siitä pääsisi nopeasti läpi. Kävelin pihan suuntaan kunnes näin pihalla kiikkuskeinussa vanhan miehen. Peruutin hänen näkyvistä pois ja meinasin lähteä, kunnes pysähdyin ja koitin varmistaa jos se vaikka meni sisälle. Yhtäkkiä se mies astui eteeni ja sanoi ettei kannata tulla läpi, rouva ei tykkäisi. Nyökkäsin ja lähdin poispäin. Kuulin että mies meni sisälle. Käännyin takaisin, että nyt voin mennä, mutta jokin tuntui pahalta. Katsoin vasemmalle puolelleni taloa kohti. Siinä oli korkea pystysuuntainen ikkuna, josta näki portaikon yläkertaan ja sieltä tuli ronskin näköinen rouva, vihaisena ja kaulin kädessään. Syöksyin suoraan pihan poikki ja näin että edessäni oli taas piikkilankaa, joten otin reppuni selästä ja viskasin sen piikkilangan yli ja sujahdin jalat edellä langan ali. Sujahtaessani toiselle puolelle, nappasin samalla reppuni ja nostin katseeni samalla kun kipusin ylös. Rouva oli katsomassa sinne suuntaan missä olin seisonut ikkunan vieressä. En jäänyt odottamaan että hän tajuaisi missä olin vain juoksin suorinta tietä kotiin.
Olimme talvella ilmajoella serkkujemme tykönä. Minä, veljeni, serkku poika ja serkku sisko juostiin lumen täytteisillä pelloilla. Juoksin viimeisenä, serkku likka joka olkoon Saara, oli edessäni ja serkku poika Tuomo ja veljeni edellä. Olimme suht lähellä serkkujen kotia kun yhtäkkiä tuntui että maa petti altani ja tipuin jääkylmään veteen. "Vettä?! Miksi täällä on vettä?!!" Ajattelin upotessani. Nousin pintaan ja huomasin että Saara oli huomannut tippumiseni. "Hakekaa aikuiset!!" Saara huusi pojille, mutta kun katsoin heitä he eivät reagoineet. He vain juoksivat sisälle. Tiesin että aikuiset eivät tulisi. Ajattelin että halusikohan veljeni että hukun tänne. Inhosiko hän minua niin paljon? Saara oli paniikissa ja koitti kuumeisesti keksiä että mitä tehdä. Vaikka hän oli minua vanhempi ja pidempi, hän oli niin hoikka ettei mitenkään jaksaisi nostaa minua ylös. Pyysin häntä ottamaan käsistäni kiinni ja hän teki niin. Oja ei ollut leveä, mutta erittäin syvä, joten sain nostettua jalkani ojan seinämää pitkin pinnalle. Pyysin että hän vetäisi minua käsistäni ja niin hän teki. Hän auttoi minut ylös ja juoksimme suorinta tietä sisälle. Jäin odottamaan eteiseen, kun Saara meni kysymään että missä pojat olivat. Kuulin olohuoneesta serkkujeni äidin ja äitini sanovan että pojat olivat menneet ylös pelaamaan. Tunsin raskautta ja tyhjyttä sisälläni. Olin sillä hetkellä varma että veljeni oli halunnut että hukun. En halunnut ajatella niin ja yritin järkeillä ettei se ollut niin, mutta järkeni sanoi, että miten he eivät voineet kuulla Saaran huutoja? Luulisi että he olisivat kuulleet. Äitini tuli Saaran perässä eteiseen ja hän meni paniikkiin. "Miksi sä olet liko märkä?! ", äitini säntäsi luokseni ja koitti sanoa minulle jotain ja koitin vastailla hänelle, mutten muista sillä ajattelin vain sitä kuinka paljon veljeni vaikutti inhoavan minua. Olen pelännyt kysyä häneltä asiaan liittyen niin paljon, että joskus ajattelin etten kysy ikinä, mutta minun oli pakko saada tietää. Kysyin häneltä asiasta hiljattain ja hän ei muista muuta kuin sen että tipuin jäihin. Eli en saa koskaan tietää. Minua ei haittaisi se jos hän myöntäisi että oli toivonut kuolevani, pystyisin hyväksymään sen. Minua vain häiritsee etten saa ikinä tietää totuutta. Voin vain spekuloida. Nykyään hänestä en saa sellaista oloa että hän toivoisi että kuolisin, hänen käytöksensä, tekonsa ja sanansa eivät osoita mitään sellaista. Ehkä ennen hän halusikin, muttei ainakaan tällä hetkellä enää.
Vielä yksi söpö juttu tänne. Yhdellä kerralla ollessamme isän luona menin katsomaan alakerran olohuoneeseen, onko isä siellä. Oli. Isä katsoi tv: tä. Huomatessaan minut hän tervehti rennosti. Kysyin kuulumisia ja hän vastasi. Mietin hetken että viitsinkö? Lopulta päätin kokeilla. Kävelin isäni luokse joka näytti vähän kummastelevan, muttei sanonut mitään. Kapusin isän viereen ja nojasi pääni isän vatsaa vasten ja aloin katsomaan tv: tä. Tunsin kuinka isä jähmettyi. Hän ei liikkunut pariin sekunttiin, kunnes hän alkoi hyvin varovaisesti ja hitaasti laskea vasemman kätensä olalleni. Hymyilin itsekseni. Tuntui kivalta kuulla isän sydämen lyönnit vaimeasti. Ne olivat nopeahkot. Tumsin isän lämmön. Pidin myös siitä kun isä hengitti, niin hänen vatsansa liikkui hitaasti ylös ja alas. Se oli suorastaan tuudittavaa. En muista miten ja missä vaiheessa siitä lähdin, mutta muistan aina tuon hetken. Sillä se oli ihan ensimmäin yhteys isääni. Osoitin että haluan olla isän lähellä ja että rakastan isääni ja isä antoi minulle merkin, että minun on okei olla isän lähellä. <3
7. Näihin aikoihin olin 10 - vuotias. Olimme muuttaneet ABC:n vieressä olevaan 9 kerroksiseen kerrostaloon ja olin löytänyt toisesta kerrostalosta ystävän. (Hallelujah!) Olimme erittäin hyviä kavereita. Koitan selittää vähän tätä meidän dynamiikkaamme. Hän oli minua vuoden vanhempi, hän oli vaaleahiuksinen luonnostaan ja silmänsä olivat vihreät. Hän oli sporttinen ja ulospäinsuuntautunut. Hän oli suosittu. Hän oli minua aika paljon lyhyempi ja painoi vain jotain 40- 50 kg siinä aikana mitä tunsimme eli iästä 10 - 13 vuoteen, kun minä olin 9 - 12 vuotias. Kun minä taas olin tummatukkainen, sinisilmäinen, yksinäinen, hiljaisempi, sarkistisempi, äärimmäisen epäsuosittu, muita ikäisiäni muodokkaampi, pidempi ja läskimpi. Eli oikeastaan vastakohdat. Hänellä oli keijun näköinen pikku sisko eli platinablondi, vaaleansinisilmäinen, kaunis ja suloinen kuin mikä, lyhyt ja äärimmäisen laiha. Kutsutaan ystävääni vaikka Joannaksi ja siskoa vaikka Sannaksi. Meillä oli kaikenlaista hauskaa yhdessä. Monesti homma meni siten että Joanna sai idean, muttei sitten uskaltanut tehdä sitä tai ei uskaltanut mennä jonnekkin ekana. Joten mä sitten hoidin hommat. Siinä alueella on sellaine paloauto halli jonka takana oli sellainen pitkänlainen nurmi alue, ei kovin leveä, johon mahtuisi esim. yksi ja puolikas henkilöautoa. Eli ei kovin leveä, kun taas pituudeltaan olisi voinut mahtua 5 henkilöautoa. Siellä kuitenkin oli vain villisti kasvavaa nurmea ja yksi kirkkaan sininen ränsistynyt auto. Minä, Joana ja Sanna menimme tutkimaan autoa. Se oli ruostunut ympäriinsä ja aika mäsä. Siinä ei ollut enää ikkunoitakaan. Se oli homeessa sisältä ja siellä oli hämähäkin seittiä katossa. Olin kyllä utelias tietämään että miksi ja miten se oli siihen kuntoon joutunut, mutta jostain syystä sain pahan olon siitä autosta. Yhtäkkiä kuului kova huuto. Se oli vihaisen ja aikuisen miehen ääni. "Hei!! Mitä te teette?". Me kaikki nostimme katseemme ja näimme sen miehen. Hän seisoi omakotitalonsa edessä. Meidät erotti miehestä vain mäsä auto, sen vieressä oleva vanha puuaita ja sen miehen kodin piha. Joanna huusi: "Pakoon!" ja lähti ekana juoksuun. Pidin huolen että Sanna meni seuraavana, mutta reittimme päässä oli kasa katkottuja puun oksia ja runkoja. Joanna ja Sanna pysähtyivät, mutta käskin heidän liikkua, koska tiesin että se mies tulee. Minun ei tarvinnut katsoa taakse. En edes halunnut. He alkoivat kiivetä ja se sujui yllättävän helposti heiltä. Mutta minusta tuntui että minulle se ei tule olemaan niin helppoa jos ajattelee tuuriani. Kuitenkin näytti että kaikilla kipuaminen sujui. Joanna ja Sanna pääsivät jo pois ja juoksivat pihaansa ja jäivät odottamaan minua. Juuri kun pääsin loppu puolelle, niin liukastuin ja joku oksa menin farkkujeni läpi ja teki haavan jalkaani. Kaaduin nurmelle ja yritin päästä irti, mutta se oksa oli säkkäräinen ja se oli jäänyt jumiin housuihini. Näin sen miehen kiipeävän sitä alkuosaa jo. Tiesin ettei rimpuilu ja vääntäminen auta, joten katkaisin oksan ja lähdin vain juoksuun. Joanna ja Sanna olivat menossa jo ulko-ovelle, kun vilkaisin taakseni. Sitä miestä ei näkynyt. Menimme silti sisälle. Jäin miettimään, että mitähän se halusi. Miksi vaivautua tulla perään?
Yhdellä kerralla kun olin tulossa pihalta sisälle, niin näin joitain punaisia pisaroita johtavan ulko-ovelta kerrostalomme käytävään. "Varmaan jonkun mustikat tai mansikat vuotaa." ajattelen ja menen sisälle. Vakavoidun kuitenkin nopeaa, sillä minulla alkaa tulla huono epäilys, kun seuraan vanaa joka johtaa hissin sisään. Kokeilen yhtä pisaraa, mutta se on jo kuiva. Haistan sormeani ja vakavoidun täysin. Se tuoksui raudalle. Nousen ylös ja tuijotan silmät pyöreinä hissiä. Lähden varovasti mutta nopeasti menemään hissiä kohti. Tartteeko joku apua? Onko minun vaarallista lähestyä tuota verivanan päämäärää? Painan hissin oven nappia. Ovi avautuu hitaasti. Alan huolestua entisestään. Hissi suorastaan löyhkää verestä. pisaroita on hissin lattialla ja hissin perällä olevan peilin alla olevassa kaiteessa on ympäriinsä verta. Päättelen että joku on ottanut vasemmalla kädellään siitä kiinni tai pitänyt sen yllä vasenta kättä. Sillä en usko että joku kääntäisi siinä tilassa hissinovelle selkäänsä. En tiedä miksi minusta tuntui että tälle henkilölle oltiin tehty tämä, eikä se että tämä olisi itse tehty. Kerroksien nappuloissa ei näkynyt jälkiä, eli en tiennyt mihin kerrokseen minun piti mennä. Joten painoin jokikisen kerroksen nappia. Hissi nousi kakkos kerrokseen ja sain heti vastauksen. Heti hissin edessä olevan huoneiston ovenavain lukon ympärillä oli verta. Sitä oli vähän ovessakin. Jäin seisomaan oven eteen ja kuuntelin onko siellä mitään puhetta tai liikettä. Ei kuulu mitään. Tuijotan ovikelloa. Soita. Sun täytyy soittaa ja kysyä ja varmistaa onko kaikki okei!...Älä soita. Tuskin tuo verta on. Se vain sattuu haista samalle. En kyllä keksi mitä muuta se voisi olla, mutta ei se pakosti sitä ole!... On se. Soita, soita, soita. Nielaisen ja nostan käteni ovikellolle. Entä jos se onkin vihainen. Entä jos se käy mun kimppuun. Entä jos se parantaa itseään ja minä keskeytän. Mietin vielä hetken, kunnes lasken käteni. Mä oon paska ihminen. Läpi mätä. Sun piti auttaa. Ajattelen ja hoen sitä samalla kun kävelen pois ja katson oven suuntaan mahdollisimman pitkään. Heti seuraavana päivänä menen varmistamaan että onko se veri pyyhitty. Oli. Sitä ei ollut enää missään. Olin kuoleman huolissani. Minun olisi pitänyt auttaa! Siinä asunnossa asui yksi ihana ja hellä mies. Miehellä oli harmaanhopeat lyhyet hiukset, pienet, mutta kiltit siniharmaat silmät ja pehmeät neliskanttiset kasvot. Hän oli lähellä isäni pituutta ja oli aika hoikka. Hän oli ainoa mies puolinen naapuri joka oli kiltti minulle. Vietin paljon aikaa pihalla, jos vaikka näkisin sen ja joka päivä kävin ainakin kerran tai kaksi hänen oven takana kuuntelemassa onko hän siellä. Yhtenä päivänä kun olin pihalla ja pelkäsin jo pahinta, niin näin hänen kävelevän kerrostalon ulko-oven suuntaan. Kävelee. Elossa. Kroppani vain lähti juoksemaan hänen luo ja huudahdin: "Päivää!". Mies kääntyi yllättyen, mutta hymyili minulle: "No päivää sinullekkin!". Hän hymyili niin ihanasti, mutta silti hänessä oli väsynyt ja huolestunut olemus, vaikka se ei kohdistunut minuun. Tai ehkä kohdistui, sillä minä tärisin. Olin niin helpottunut siitä että hän oli elossa. Elossa. Halusin halia häntä. Halia ja osoittaa että hänestä välitetään. Mutta pysyin paikallani. Juttelimme hetken ja hän näytti vähän piristyneelle. Sanoimme heipat ja hän meni sisään. Jäin katsomaan hänen perään ja inhosin sitä tunnetta etten näkisi häntä enää paljoa. Pelkäsin että hänelle sattuu jotain. Halusin auttaa. Estää sen jotenkin, mutten tiennyt mitä tehdä. Katsoin häntä niin kauan kunnes hän katosi näkyvistä. Minun oli pakko juosta piiloon takapihalle, sillä tiesin että alan pian itkeä ja niinhän minä tein.
Joanna pyysi koululehtien myymisessä apua ja suostuin. Aloitimme minun kerrostalosta. Kukaan ei ostanut. Menimme Joannan kerrostaloon kukaan ei ostanut, mutta viimeinen jolla kävimme oli mielenkiintoinen. Silloin minulla oli pitkä, puoli selkään asti ulottuva tukka, kiinalaistyylinen vaaleanpunainen t-paita ja pitkähihainen solmittu roikkumaan harteillani. Tämä rouva jolle olimme yrittäneet myydä alkoi yhtäkkiä koskettelemaan hiuksiani ja kehumaan niitä maasta taivaisiin. "Tykkään ystäväsi vaatteista enemmän, mutta sinulla on aivan upeat hiukset!" Olin tottakai otettu, mutta oli siinä jotain outoa. Hän pyysi meidät kotiinsa ottamaan piparia ja juotavaa. Epäröimme hetken, mutta menimme kohteliaisuus syistä sisälle. Istuimme sohvatuoleille olohuoneen pöydän ääreen. Rouva toi herkut pöytään ja istui viereeni ja jatkoi minun katselua. Joanna otti pari piparia, muttei juonut. Minä en ottanut mitään ja minua häiritsi kun rouva alkoi taas pienesti räpläämään hiuksiani. Hetken Joanna ja hän koitti keskustella, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Kun päätin että ehkä on parempi lähteä, niin rouva näytti pettyneeltä ja kysyi ettenkö minä voisi jäädä. Ilmaisin että ystäväni tarvitsee lehtien myymisessä apua ja hän ymmärsi. Kiitimme hänen vieraanvaraisuudesta ja lähdimme. "Se oli kyllä niin outo muori! Se koko ajan oli sussa kiinni!" Joanna sanoi kun olimme jo ulkona. "Joo." En oikein voinut muutenkaan vastata. Saattoi olla että hän kaipasi jonkun nuoren seuraa ja oli vain yksinäinen, mutta jokin siinä käytöksessä häiritsi. Menimme keskimmäiseen kerrostaloon. Kukaan ei ostanut. Viimeisessä ovessa, jonka ovikelloa soitimme, luki Pulmunen. Minun nauratti vähän se nimi, mutta jostain syystä mieleni ennusti jotain muuta kuin huvittavaa, kun kuului koiran haukahdus. "Hiljaa!" Kuului tuttu miehen ääni, enkä ollut aina joka tunnisti, sillä Joanna oli jo selkäni takana ja rutisti olkapäätäni. "Sen koira voi käydä mun kimppuun!" Joanna sanoi takanani. "Älä huoli." yritin rauhoittaa häntä, sillä tiesin ettei paniikki auta. Oven avaa tuttu mies. Näky vaan ei ole ihanin, sillä hänellä on vain mustat kalsarit ja mustat sukat. Muuten hän on alasti. Hänen vieressään on hänen vihainen saksanpaimenkoira. Mies tunnistaa meidät, mutta varsinkin minut sillä hänelle leviää häiritsevä virne kasvoilleen kun hän katsoo minua. " Haluaisitteko ostaa meidän koulun lehden?" kysyn. "En mä tee sellaisella mitään.". Syntyy hetken hiljaisuus, kun mies tuijottaa virnuillen minua ja kun Joanna takanani tärisee koiran takia. "Eikai se pure..?" Kysyy Joanna viimein. Mies vilkaisee Joannaa, mutta kääntää katseensa minuun ja sanoo: "Vois purrakkin...". Hän siis voisi joskus pistää koiransa minun kimppuuni. Siinä vasta kunnon naapuri! =D Hiljaisuus kestää vielä hetken, kunnes rikon sen sanomalla: "Okei. No me tästä lähetään." Ja samalla kun kävelin portaikon suuntaan, niin siirsin Joannan menemään edeltä, jotta varmistaisin että koira ei pääse puremaan häntä. Mutta mies vain laittaa rauhassa oven kiinni.
Viimeinen paikka missä kävimme myymässä lehtiä on uimahallin lähellä olevan paloaseman takana oleva kerrostalo. Kukaan ei ostanut. Olimme ylimmässä kerroksessa ja istuin tympääntyneenä odottamassa viimeisellä portaikolla, kun Joanna pimpotti viimeistä ovea. Ei kuulu mitään. Olen ajatuksissani, kun Joanna alkaa kurkistaa oven postiluukusta. "Verta! Tuolla on verta!!" Säpsähdän heti ja ryntään ovelle kun Joanna huutaa oven vieressä. Yritän kurkistaa postiluukusta sisään, mutta heti kun näen siitä raosta, niin näen mustat kengät kävelevän ovelle. "JUOKSE!" huudan ja Joanna tekee työtä käskettyä. Nappaan mukaani portaista lehdet ettei se tietäisi mistä koulusta olemme ja jatkan juoksua. En lopeta juoksemista, kunnes olen päässyt paloaseman kohdalle. Katson Joannaa ja hän kikattaa innoissaan. Ajattelen että joko se oli juksaus se veri juttu(mikä ei olisi outoa häneltä) tai hän oli pakenemisesta helpottunut. Uskoin kuitenkin ensimmäiseen vaihtoehtoon ja jatkoimme matkaamme kotiin.
9. En jaksa kertoa niistä ajoista kun olin 12 - 15 vuotias, sillä olen maininnut varmasti jotakin niistä toisissa postauksissa. En jaksa toistaa koko ajan asioita. Ja sitä paitsi ennimäkseen tuohon aikaan minulla oli "kavereita" jotka käytti minua hyväksi. Minua kiusattiin kaikkialla ja olin suuren osan noista vuosista pahalla päällä päivästä toiseen. Joten jätetään ne taakse.
Silloin vihasin itseäni niin paljon, etten jaksa ajatella niitä enää. (Kyllä ne aikanaan katoaa taakse. Olen käsitellyt ne asiat ihan tarpeeksi.)
Mutta pari lyhyttä juttua voin kertoa rippileiri ajastani. Yhtenä päivänä minä, kolme muuta kämppistäni ja meidän isonen menimme leirin ruokalaa päin. Noin 5-8 metrin päässä ruokalan etuovista oli puu jonka juurella oli orava perhe. Olin noin 2 metrin päässä niistä, kun sen oravan poikaset ehtivät jo puuhun. päästyäni puun kohdalle, tämä emo orava alkoi päästellä hassuja ääniä. Pysähdyin paikalleni katsomaan sitä ja ei mennyt kauan kun orava emo yhtäkkiä hyppäsi jalkaani kiinni ja alkoi kiivetä minua pitkin. Sillä sekunnilla kun se oli hypännyt, niin takanani kulkeneet isoset alkoivat räpsimään kuvia kännyköillään minusta ja oravasta. En viitsinyt liikkua yhtään. Orava lopulta kipusi oikealle olalleni ja piipitti siinä tovin. Hetken pästä se kuitenkin hyppäsi olaltani pois ja palasi puuhunsa pentujen luo. Seisoin siinä vielä hetken tuijottaen niitä oravia, kunnes menin isosten kanssa syömään.
Tämä toinen oli yhtenä päivänä kun olimme palaamassa ruokalasta mökillemme. Odotin että ryhmämme avaimen kantaja avaisi oven, mutta olikin käynyt niin, että avaimet oli unohtunut sisään. Juuri ennenkuin meinasin ehdottaa, niin sakki alkoi kävellä mökin taakse. Aloin hymyillä itsekseni, että tämä sakki oli muistanut että tykkään pitää mökin takaikkunaa auki. Kappas vain. Se oli jäänyt auki. Muut kipusivat ensin ja minä tulin viimeisenä. "Eikö ollut ihan hyvä että pidän tuota auki?" Muut vastasivat helpottuneina ja tyytyväisinä myöntävästi.
Viimeinen juttu vielä. Yhtenä päivänä leiri alueelle oli tullut yksi mies joka oli joskus nuorena ollut samalla alueella leirillä ja hän halusi katsella paikkoja ja muistella. Muistan, että sain hänestä oudon tunnelman ja päätin hiljaa oman pääni sisällä pitää vähän sitä miestä silmällä. (Eli muuten antaisin olla, mutta jos huomaan jotain epäilyttävää, niin sitten vahtimis moodi menisi päälle.) Ei ollut tapahtunut mitään erityistä. Muut olivat jo nukkumassa (kello oli siinä 23 - 00). Minä olin valveilla ja piirtelin jotain epämääräistä. Nukuin ala sängyssä joka oli ihan takaikkunan vieressä. Huomasin liikettä pimeydessä. Katsoin sivusilmällä ikkunasta ulos. Siellä oli se mies. Käänsin pääni kokonaan ikkunan suuntaan. Näin kun mies yritti nähdä mökin sisään. Hän tuijotti hetken liikkumatta ikkunasta sisään, kunnes yhtäkkiä hänen katseensa kääntyi minun suuntaan, kuin hän olisi yllättynyt. Tiesin että hän oli huomannut minun tuijottavan häntä. Jatkoin tuimaa tuijotustani, ilmaisten hänelle että ei kannata yrittää yhtään mitään, sillä olen hereillä ja näen kaiken. Hän katsoi minua enää hetken, kunnes hän yritti äänettömästi hivuttautua pois näkyvistä. Valvoin koko yön ja pidin vahtia ettei hän katsonut meitä mistään ikkunasta ja yritin katsoa myös, että hän jätti muut mökit rauhaan. Seuraavana aamuna kun kerroin poppoolleni asiasta, niin yksi heistä oli erityisen häiriintynyt asiasta, kun muut olivat vain vähän karmistuneita.
Piretään taas vähän vahtia!
10. Hmm... Minulle ei tapahtunut mitään erityistä kun olin 16 - vuoden vanha, joten en kerro siitä ajasta mitään.
11. Minulle sitten ei olekaan mitään ihmeellistä tapahtunut jälkeenpäin. Näitä tapahtuu kaikille, mutta tässä on minulle sattuneita juttuja:
Kun kokee tuollaisia asioita tarpeeksi niin taatusti tulee suuria luottamus ongelmia. Ne tekevät sinusta äärimmäisen vainoharhaisen, mutta niistä selviää ajan myötä. Ne tuskin koskaan täysin lähtee, mutta ne helpottuu.
Sen sijaan että olisin saanut ystävän, sain oman pikkusiskon. En tiedä tietääkö tämä vintiö sitä, että tuohon aikaan hän oli ainoa auringonpaiste elämässäni. Siihen aikaan elämääni tunsin olevani rasitteeksi muille läheisilleni. Hän oli ainoa jolle en tuntunut olevan rasite.
Kun joku läheisesi on vain niin kultainen. <3 (Pystyn tekemään noin vain äidilleni XD)
(Tästä tulee mieleen yksi piirre itsessäni. Niin pienestä kuin muistan,minulla on ollut suuri vaisto suojella ja huolehtia muista. Ihan sama onko he olleet minua vanhempia vai nuorempia. Se on yksi niistä harvoista piirteistä joista pidän itsessäni.)
(Eipä tässä muuta!XD)
Nonih. Olen pahoillani jos masennutin ketään, mutta tuossa otsikossa annoin jo vähän ennakkovaroituksen postauksen aiheesta, joten sinänsä ei pitäisi olla yllätyksenä jos tämä ei ole täysin " Hihahhei!! Ja Jippijaijei!!" materiaalia. Toivon ihan sydämeni pohjasta, että tästä postauksesta on edes jollekulle apua, edes vähän. Yritän tehdä lisää kunnollisia postauksia joista voisi olla ihmisille apua. Kerta kun joulu lähestyy, niin aion tehdä kaksi postausta sen kunniaksi vielä tämän lisäksi. Yksi tosiaan liittyy Myer Briggsiin ja toinen sisältää minun ja yhden ihmisen toilailusta ja siinä lisänä tulee tietysti joulumielistä materiaalia. Ei muuta kuin aivan ihanaa Joulua ja Uutta vuotta kaikille! Ja osoittakaamme kaikille, että heillä on merkitystä ja levittäkää hyvää ja lempeää rakkautta eteenpäin, sillä ihmiset tarvitsevat sitä. Ihan oikeasti. Joten pitemmittä puheitta, Kiitos tuhannesti kaikille lukijoille ja Iso kumarrus vielä kaupan päälle! Aivan ihanaa ja täydellistä Joulua teille kaikille! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti